Työntäyteisiä päiviä eletään. Puoli toimistoa on kesälomalla, ja hommahan tietysti menee niin, että lomalaisten työt jaetaan työssä olevien kesken. Esimies lähettelee tsemppiviestejä hymiöillä ja kiitoksilla. Jee. Koira on pitänyt viedä äidille hoitoon, että saa tehdä 9-10 tunnin työpäiviä. Olen toki tehnyt muilla työpaikoilla pidempiäkin työpäiviä, mutta kaikki asiakaspalvelutyötä joskus tehneet tietävät, kuinka henkisesti kuluttavaa asiakaspalvelu on.
Nyt ollaan puolivälissä työsuhdetta. Jatkosta en tiedä mitään, mutten jaksa sitä oikein murehtia. Ääneen en tohdi kenellekään myöntää, mutta tänne blogiin voin kirjoittaa, että ehkä parempi olisi, jos työt eivät jatkuisi. Työ TE-toimistossa on mielenkiintoisempaa kuin esimerkiksi vakuutusyhtiössä, mutta leipiinnyn siihenkin kuitenkin jossain vaiheessa. Palkkaa on toki hyvä saada, työkaverit ovat mukavia, työ sopivan haastavaa, mutta en minä tätä työtä varten kyllä opiskellut. Ei tämä työ herätä minussa mitään intohimoja. Työ olisi palkitsevampaa, jos ehtisin kunnolla pureutua asiakkaiden ongelmiin. Nyt en juurikaan ehdi, jos meinaan tavoitteisiin päästä. Parhaani kuitenkin työssäni teen, ja jos haluavat jatkaa työsopimusta, niin sopii se minullekin. Mitään kovin pysyväähän ei voi ollakaan luvassa, koska vuoden 2019 alusta alkaen TE-toimistot lakkautetaan osana maakuntauudistusta. Olisi mielenkiintoista saada tietää, että kuka työttömiä paimentaa sen jälkeen. Naminami höpöhöpö konsulttifirmat varmaankin. Tehostetaan, säästetään ja keskitetään, mutta samalla kuitenkin työttömät saavat henkilökohtaisempaa ja parempaa palvelua. Joo, niinhän se varmaan tulee olemaan. Valinnanvapautta on luultavasti tiedossa. Työtön saa ehkä itse päättää, minkä konsulttifirman pyöritettäväksi antautuu, ja ehkä senkin saa itse päättää, että mihin firmaan lähtee ilman palkkaa työtä tekemään, anteeksi, siis työnäytettä antamaan tai työelämäkokeilemaan.
Työttömyys on ilmeisesti muuttanut työhaluni pysyvästi. Mieluummin tekisin osa-aikatyötä ja rentoutuisin lopun aikaa harrastusten parissa. Pienet tulot eivät ole köyhyysrajan alapuolella pitkään eläneelle ongelma, vapaa-aika on rahaa arvokkaampaa. Jos jostain saisi sen verran rahaa, että voisi ostaa jonkin hökkelin maalta ja jonkun peltikasan, jolla kulkea siinä osa-aikatyössä, niin avot. En tarvitse mitään puolen miljoonan kivilinnaa, en uutta Bemaria, en lomia Karibialla. Mieluummin nikkaroisin uusia rappusia siihen hökkeliin, keittelisin punaherukkamehua, ruokkisin kanoja ja hyysäämiäni löytökissoja. Hakkaisin halkoja, saunoisin pihasaunassa ja kävisin avannossa pulahtamassa. Katselisin tähtiä ja kuuntelisin pöllöjä pellon reunassa. Jos kelattaisiin aikaa kymmenen vuotta taaksepäin, niin en minä tämmöisestä silloin tainnut haaveilla. Niin vain ne ajatukset matkan varrella muuttuvat.
