Sä tunsit mut aiemmin Mirkkuna Sitä tyttöä ei enää olekaan Sä revit lehden sun muistokirjasta Oon sun mielestä poissa kokonaan
On kai ihan normaalia, että elämän myötä ihminen muuttuu. Omalla kohdallani muutos on melko selkeä ja työttömyyden myötä ehkä vielä rajumpi. En tarkoita ulkoisia muutoksia, en sohvamöllötyksen ansiosta kertyneitä lisäkiloja, en köyhän nuhraantuneita vaatteita, tarkoitan muutoksia ajatuksissa. Haluan ihan eri asioita kuin kymmenen vuotta sitten. Kelataanpa aikaa taaksepäin. Kymmenen vuotta sitten opiskelin ja kävin töissä opintojen ohessa. Halusin toki valmistua ja saada töitä, mutta päällimmäinen toive taisi olla kuitenkin parisuhde. Kaikkihan nyt miehen halusivat, sellainen piti kuumeisesti löytää. Minulla oli profiili nettideittailusivustolla ja kävin melko ahkerasti treffeillä. En kuitenkaan ollut enää parikymppinen ja valikoima oli huomattavasti suppeampi kuin aiemmin. Ei niistä eronneista ja karanneista vempulamiehistä oikein otetta saanut. Olin turhautunut ja valvoin öitä miettien, että milloin minäkin saan taas kokea parisuhteen auvon. Se oli silloin se. Nyt en haluaisi miestä vaivoikseni. Ehkä joskus tulevaisuudessa, mutta ei nyt. Ainoastaan siinä tapauksessa harkitsisin, jos joku ojentaisi sen miehen tarjottimella tuohon eteen, ja se mies olisi juuri sellainen niin kuin pitää eli älykäs, sivistynyt, empaattinen, ystävällinen, huumorintajuinen, eläinrakas ja ruoanlaittotaitoinen (minen ole mikään köökipiika). Eipä ole kotioven takana jonoa, joten antaa olla, ei maksa vaivaa. Lähetin viime viikolla neljä työhakemusta. Käytin hakemusten muotoiluun aikaa ja vaivaa, vaikka tiesin ettei minulla ole juuri mahdollisuutta päästä edes haastatteluun. Työtön paska on työtön paska, vaikka miten hienon hakemuksen se niillä pikku kakkasormilla vääntäisi. No niin. Viime viikolla heräsin kuitenkin siihen ajatukseen, etten oikeasti halunnutkaan niitä töitä joita hain. Ympäristötarkastaja. Vielä vuosi sitten olisi tuntunut huikealta päästä niihin hommiin. Nyt ajatus tuntuikin vastenmielisestä. Pelkkää päätteen ääressä istumista ja lausuntojen laatimista. Tylsää. Joku määräaikainen pätkä ja koko ajan huoli töiden jatkumisesta. Mitä todennäköisemmin edessä olisi taas uusi työttömyysjakso. Voi olla oikeastaan hyvä asia, oikea onni onnettomuudessa, etten ole saanut mitään naurettavan lyhyttä työpätkää ympäristöalalta, sillä olen sen takia ymmärtänyt aloittaa alanvaihtoprosessin.
Minustako sosiaalitantta? Eipä olisi vielä pari vuotta sitten uskonut, mutta niin vain olen päättänyt pyrkiä sosiaalialalle. Täytyy kuitenkin todeta, ettei mikään maailman opiskelu takaa työllistymistäni. Saatan raataa itselleni uuden maisteritutkinnon vain todetakseni, että hupsista heikkaa nekin työpaikat katosivat kuin pieru saharaan. Siinä tapauksessa nostan kädet lopullisesti ilmaan ja elän lopun elämäni ilman tunnontuskia valtion piikkiin. Teini-iästä asti olen halunnut olla laihempi. Haluan sitä edelleenkin, joten siinä asiassa ei ole muutosta tapahtunut. Eroa on vaan siinä, että aiemmin olin normaalipainoinen, joka halusi olla hoikempi, ja nyt olen ylipainoinen, joka haluaa olla normaalipainoinen. Ennen halusin mallivartalon, koska se olisi tiennyt parempaa vientiä miesmarkkinoilla, mutta nyt haluan vain painaa vähemmän, jotta nivelet lopettaisivat tuon hoosiannan huutamisen. Aiemmin olen hamunnut tarpeetonta tavaraa, kuten kunnon kuluttajan kuuluukin. Nyt riittää välttämättömimmät asiat. En tarvitse sitä krääsää, jota mainokset ja naistenlehdet luulottelevat tarpeelliseksi. En tarvitse autoa, en maalaisromanttista sisustusta, silmänympärysvoide on huuhaata, trendikäs kaulakoru vain pala metallia, en tarvitse älykännykkää ja siihen ladattuja terveys- ja liikuntasovelluksia. Joku nainen kertoi telkkarissa, että oli laskenut aamulla heräämisen jälkeen käyttäneensä puolen tunnin aikana yli kymmentä tuotetta. Ennen meikkaamista siis. Mitähän ne tuotteet ovat mahtaneet olla? Shampoota, hoitoainetta, naamaseerumia, kosteusvoidetta, deodoranttia... tuossa on vasta viisi. Itse olen tänään käyttänyt ainoastaan yhtä tuotetta, hammastahnaa. En ole käynyt suihkussa, enkä aio käydäkään, sillä en ole menossa minnekään. Samasta syystä en aio meikata tai laittaa hiuksiani. Jos kainalo hieman tuoksahtaa, niin sittenhän tuoksahtaa, ei siihen kuole.
Onha tämä jännittävää. Miltähän sitä näyttää ja mitähän sitä ajattelee kymmenen vuoden päästä? Ehkä asutaan koiran kanssa keskellä metsää kenkälaatikoista kyhätyssä majassa. Peseydytään läheisessä lammessa ja pyydystetään oravia illalliseksi. Iltalehti käy haastattelemassa hullua metsän akkaa ja sen koiraa. Näytän kameralle keskisormea, mutta hymyilen hampaattomalla suulla. Toivottavasti olen onnellinen.
Kopioin tähän
kaikkien työttömien iloksi paikallislehti Forum24
mielipidepalstalla 15.3. julkaistun mielipiteen: Menkää
työttömät töihin! Mikä se on
tämä ainainen työttömien valitus, kuinka kurjasti heillä on
asiat? Valitetaan, että rahat ei riitä ja töitä ei ole. Onko
työttömillä unohtunut, että työmarkkinatukea korotettiin vuonna
2011 sadalla eurolla ja toimeentulotukeenkin tuli korotus? Kuinka
paljon työttömät vaativat rahaa vain siitä, etteivät tee mitään?
Eiköhän se 500 euroa ole ihan tarpeeksi. Onhan työttömillä
suurimmalla osalla kuitenkin asunto, televisio, netti ja kaikki
mukavuudet. Maailmassa on paljon ihmisiä, joilla ei ole asiat niin
hyvin kuin työttömällä on Suomessa. Tuntuukin uskomattomalta,
että vieläkin valitetaan. Voi olla, että töitä ei aina ole,
mutta Suomessakin on todella hyvä aikuiskoulutussysteemi ja
oppisopimuskin on helppo ja hyvä tapa päästä töihin. Lisäksi
nykyään voi myös opiskella työttömyysturvalla, mikähän
siinäkin sitten on vikana? Monesti taitaa vain olla omasta
laiskuudesta kiinni. Nyt vain työttömät ottakaa itsestä
niskasta kiinni ja työntekoon! Sivustaseuraaja Taidan oikein
innostua ja kirjoittaa tälle sivustaseuraajalle vastineen.
Hänellähän mitä ilmeisimmin täytyy olla minullekin joku
työpaikka tiedossa, koskapa hän olettaa, että voin työttömänä
vain OTTAA ITSEÄNI NISKASTA KIINNI JA MENNÄ TÖIHIN. Ja
pitääpä muistaa lopettaa tämä työttömyydestä valittaminen,
koska maailmassa monilla muilla menee paljon kurjemmin. Olen häpeissäni
ja täysin vakuuttunut, että tämän positiivisen ja kannustavan
mielipiteen kirjoittaja ei itse koskaan valita mistään.
Minulla on pieni vinkki, jos olet hakemassa Laadunvalvontakemistin paikkaa Oulun Fermionilta. Ilmoitus on molin sivuilla, hakuaikaa 20.3. saakka. Tai vinkki yleensäkin, jos olet tuohon firmaan hakemassa:
Laita hakemukseen reilu palkkatoive. Olin taannoin ammattiliiton koulutustilaisuudessa, jossa firman rekrytoija kertoi hylkäävänsä automaattisesti kaikki hakemukset, joissa palkkatoive on alle 3500e, hän ei kuulemma edes lue niitä. Olet ehkä ollut yliopistolla töissä ja saanut huomattavasti pienempää palkkaa, mutta nyt ei kannata olla vaatimaton, tuo 3500e on rekrytoijan mukaan aloituspalkka ja sen pitäisi ilmeisesti olla yleistä tietoa.
Rekrytoija oli muutenkin ''hauska'' tyyppi. Hänet oli kutsuttu ammattiliiton työnhakukoulutukseen kertomaan omasta polustaan työelämään. Polku kulki suunnilleen näin: ''Menin yliopistolle opiskelemaan, pääsin opiskelujen aikana harjoittelemaan Fermionille ja opiskelujen jälkeen kävelin samaan firmaan töihin. Ja tässä samassa firmassa olen edelleenkin, heh heh.'' Tästä tarinasta oli hieman hankala hakea innoitusta omaan työnhakuun.
Kolme ja puoli tuntia. Kolme ja puoli tuntia meni aikaa sen saamarin työhakemuksen väsäämiseen. Vaikka tiedän jo valmiiksi, etten paikkaa saa. Ehkä olen sittenkin niin tyhmä, etten työpaikkaa ansaitsekaan. Olin vielä niin epätoivoinen, että kehuin hakemuksessa leipovani kahvihuoneeseen voileipäkakkua! Eihän kukaan voi vastustaa voileipäkakkua, eihän? Kutsuisin itseni työhaastatteluun edes tiedustellakseni, että millaista voileipäkakkua? Oikea vastaus olisi tietenkin, että kalakakkua, koska sehän on ilman muuta parasta voileipäkakkua. Päällä lohiruusukkeita ja ehkä hieman katkarapujakin. Kurkusta veistetty joutsen keskelle ja perunasalaattia niiden leipäläpysköjen väliin.
Olemme sisareni kanssa tädin luona kahvittelemassa. Siinä hörppimisen ja pullaviipaleiden mussutuksen lomassa täti kysyy sisareltani, että vieläkö tämä on samassa työpaikassa, onko kiirettä, milloin lomia pidetään? Ja sitten ollaan hetki hiljaa, hörpitään kahvia ja mussutetaan lisää pullaa. Tässä kohtaa olisi kai tasapuolista kysyä minunkin kuulumisia. Kukaan ei kuitenkaan kysy minulta, että mitenkäs sinun työnhakusi? Kukaan ei kysy opinnoista mitään. Työttömän mahdollisista lomista ei myöskään olla kiinnostuttu. Tuntuu kuin pikku hiljaa muuttuisin näkymättömäksi koko ihminen. Noin kolme kuukautta sitten kerroin äidilleni, sisarelleni ja muutamalle ystävälleni aloittavani sosiaalityön opinnot. Kannustusta oli turha odottaa. Äiti suorastaan kiukustui: ''ei sitä voi vain jatkuvasti opiskella, töitä pitää hakea''. Sisko ei sanonut juuri mitään, mutta arvaan, ettei hänkään pitänyt ajatusta hyvänä. Hän on jostain syystä saanut päähänsä, että haen vain oman alani vähäisiä työpaikkoja ja monesti hän ohjeistaakin minua hakemaan myös lyhyitä pätkiä, osa-aikatyötä ja ''jotain myyntitöitä''. Melko turhauttavaa, kun olen saattanut hetki sitten kertoa hakeneeni täysin tuloksetta huonekalumyyjän tai varastotyöntekijän osa-aikaisia tehtäviä. Tällä seudulla noihin tehtäviin on kuitenkin sadoittain hakijoita, enkä minä maisterintutkintoineni erotu edukseni joukosta. Ystävät olivat hieman myönteisempiä, mutta yksi ihmetteli suoraan, että miksi opiskelisin jotain niin kamalaa kuin sosiaalityö? Olisi varmaan pitänyt kysyä takaisin, että miksi itse opiskelit jotain niin tylsää kuin liiketalous? Yksikään ei ole ilmoitukseni jälkeen kysynyt mitään opintojen sujumisesta. Ajattelinkin ihan mielenkiinnosta olla puhumatta niistä mitään ja testata kuinka kauan saan opiskella, ennen kuin joku kysyy niistä jotain. Veikkaan, että ehdin valmistua sitä ennen. Olen jotenkin kauhean pettynyt lähimmäisiini. Ymmärrän toki, että heillä kaikilla on oma elämänsä, omat ilonsa ja murheensa, mutta olisin silti odottanut enemmän myötäelämistä.
Huomasin, että minulle kuuluva työpaikka on haussa. Miten niin minulle kuuluva? No koska voin väittää, että ilman minua tuota työpaikkaa ei olisi olemassakaan. Olen nimittäin tehnyt erään luonnonsuojeluun liittyvän projektin parissa pyyteetöntä vapaaehtoistyötä useamman vuoden ajan ja nyt tämä projekti tuottaa hedelmää ja on synnyttämässä useampia työpaikkoja. Työpaikkoja joillekin muille. Ärsyttää ja suututtaa jo valmiiksi. Toki haen tätä kyseistä työpaikkaa, mutta en tule sitä saamaan. Onpas positiivinen asenne, voisi joku tuhahtaa. Siperia opettaa, kuittaisin minä takaisin. Minä olen pitkäaikaistyötön ja siten työnantajille persona non grata. Pitkäaikaistyöttömyys haisee pahalle. Saan tasoitusta muihin hakijoihin nähden ainoastaan siinä tapauksessa, että muut hakijat menevät haastatteluun paskat housuissa ja haisevat näin kenties minuakin pahemmalta. Työpaikkailmoituksista voi myös rivien välistä lukea vaikka ja mitä. Tässä tapauksessa: ''Hakijalta edellytetään vähintään opistotasoista tutkintoa.'' Eli toisin sanoen opistotasoinen tutkinto riittää, vaikka yleensä tämän tason tehtäviin vaaditaan ylempää korkeakoulututkintoa. Eli toisin sanoen joku kunnassa vuodesta pottu työskennellyt, kauppaopiston käynyt Terttu-Marjatta siirtyy nyt tähän tehtävään. Tai kunnanjohtajan sisarenpoikaa onnistaa. Tässä työttömyyden varrella on tullut useampi minulle erityisen sopiva työpaikka vastaan ja olen niitä hakiessani yleensä intoillut, että pääsen varmasti ainakin haastatteluun. En ole kuitenkaan päässyt, ja ne harvat haastattelukutsut joita olen saanut, ovat olleet paikkoihin, joihin olen hakemuksen lähettänyt tyyliin ''haetaan nyt tätäkin, vaikkei tämä ihan sitä omaa osaamista vastaakaan''. Enää en jaksa intoilla. En, vaikka olen itse suurin piirtein tämän työpaikan tehnyt. On haastavaa kirjoittaa asiallista työhakemusta, kun oikeasti haluaa kirjoittaa: ''Otatte saatana minut töihin. Vai kehtaatteko muka olla ottamatta? Kaiken sen työn jälkeen mitä minä olen teille tehnyt? Haistakaa paska jo valmiiksi''. Yritän kumminkin, vielä kerran yritän.
