Sitä tyttöä ei enää olekaan
Sä revit lehden sun muistokirjasta
Oon sun mielestä poissa kokonaan
On kai ihan normaalia, että elämän myötä ihminen muuttuu. Omalla kohdallani muutos on melko selkeä ja työttömyyden myötä ehkä vielä rajumpi. En tarkoita ulkoisia muutoksia, en sohvamöllötyksen ansiosta kertyneitä lisäkiloja, en köyhän nuhraantuneita vaatteita, tarkoitan muutoksia ajatuksissa.
Haluan ihan eri asioita kuin kymmenen vuotta sitten. Kelataanpa aikaa taaksepäin. Kymmenen vuotta sitten opiskelin ja kävin töissä opintojen ohessa. Halusin toki valmistua ja saada töitä, mutta päällimmäinen toive taisi olla kuitenkin parisuhde. Kaikkihan nyt miehen halusivat, sellainen piti kuumeisesti löytää. Minulla oli profiili nettideittailusivustolla ja kävin melko ahkerasti treffeillä. En kuitenkaan ollut enää parikymppinen ja valikoima oli huomattavasti suppeampi kuin aiemmin. Ei niistä eronneista ja karanneista vempulamiehistä oikein otetta saanut. Olin turhautunut ja valvoin öitä miettien, että milloin minäkin saan taas kokea parisuhteen auvon. Se oli silloin se. Nyt en haluaisi miestä vaivoikseni. Ehkä joskus tulevaisuudessa, mutta ei nyt. Ainoastaan siinä tapauksessa harkitsisin, jos joku ojentaisi sen miehen tarjottimella tuohon eteen, ja se mies olisi juuri sellainen niin kuin pitää eli älykäs, sivistynyt, empaattinen, ystävällinen, huumorintajuinen, eläinrakas ja ruoanlaittotaitoinen (minen ole mikään köökipiika). Eipä ole kotioven takana jonoa, joten antaa olla, ei maksa vaivaa.
Lähetin viime viikolla neljä työhakemusta. Käytin hakemusten muotoiluun aikaa ja vaivaa, vaikka tiesin ettei minulla ole juuri mahdollisuutta päästä edes haastatteluun. Työtön paska on työtön paska, vaikka miten hienon hakemuksen se niillä pikku kakkasormilla vääntäisi. No niin. Viime viikolla heräsin kuitenkin siihen ajatukseen, etten oikeasti halunnutkaan niitä töitä joita hain. Ympäristötarkastaja. Vielä vuosi sitten olisi tuntunut huikealta päästä niihin hommiin. Nyt ajatus tuntuikin vastenmielisestä. Pelkkää päätteen ääressä istumista ja lausuntojen laatimista. Tylsää. Joku määräaikainen pätkä ja koko ajan huoli töiden jatkumisesta. Mitä todennäköisemmin edessä olisi taas uusi työttömyysjakso. Voi olla oikeastaan hyvä asia, oikea onni onnettomuudessa, etten ole saanut mitään naurettavan lyhyttä työpätkää ympäristöalalta, sillä olen sen takia ymmärtänyt aloittaa alanvaihtoprosessin.
Minustako sosiaalitantta? Eipä olisi vielä pari vuotta sitten uskonut, mutta niin vain olen päättänyt pyrkiä sosiaalialalle. Täytyy kuitenkin todeta, ettei mikään maailman opiskelu takaa työllistymistäni. Saatan raataa itselleni uuden maisteritutkinnon vain todetakseni, että hupsista heikkaa nekin työpaikat katosivat kuin pieru saharaan. Siinä tapauksessa nostan kädet lopullisesti ilmaan ja elän lopun elämäni ilman tunnontuskia valtion piikkiin.
Teini-iästä asti olen halunnut olla laihempi. Haluan sitä edelleenkin, joten siinä asiassa ei ole muutosta tapahtunut. Eroa on vaan siinä, että aiemmin olin normaalipainoinen, joka halusi olla hoikempi, ja nyt olen ylipainoinen, joka haluaa olla normaalipainoinen. Ennen halusin mallivartalon, koska se olisi tiennyt parempaa vientiä miesmarkkinoilla, mutta nyt haluan vain painaa vähemmän, jotta nivelet lopettaisivat tuon hoosiannan huutamisen.
Aiemmin olen hamunnut tarpeetonta tavaraa, kuten kunnon kuluttajan kuuluukin. Nyt riittää välttämättömimmät asiat. En tarvitse sitä krääsää, jota mainokset ja naistenlehdet luulottelevat tarpeelliseksi. En tarvitse autoa, en maalaisromanttista sisustusta, silmänympärysvoide on huuhaata, trendikäs kaulakoru vain pala metallia, en tarvitse älykännykkää ja siihen ladattuja terveys- ja liikuntasovelluksia. Joku nainen kertoi telkkarissa, että oli laskenut aamulla heräämisen jälkeen käyttäneensä puolen tunnin aikana yli kymmentä tuotetta. Ennen meikkaamista siis. Mitähän ne tuotteet ovat mahtaneet olla? Shampoota, hoitoainetta, naamaseerumia, kosteusvoidetta, deodoranttia... tuossa on vasta viisi. Itse olen tänään käyttänyt ainoastaan yhtä tuotetta, hammastahnaa. En ole käynyt suihkussa, enkä aio käydäkään, sillä en ole menossa minnekään. Samasta syystä en aio meikata tai laittaa hiuksiani. Jos kainalo hieman tuoksahtaa, niin sittenhän tuoksahtaa, ei siihen kuole.
Onha tämä jännittävää. Miltähän sitä näyttää ja mitähän sitä ajattelee kymmenen vuoden päästä? Ehkä asutaan koiran kanssa keskellä metsää kenkälaatikoista kyhätyssä majassa. Peseydytään läheisessä lammessa ja pyydystetään oravia illalliseksi. Iltalehti käy haastattelemassa hullua metsän akkaa ja sen koiraa. Näytän kameralle keskisormea, mutta hymyilen hampaattomalla suulla. Toivottavasti olen onnellinen.
Aika samanlaisia ajatuksia, paitsi että minulta löytyy se mies jo vuosien takaa. Kummasti se työttömyys muuttaa ajatuksia ja laittaa asioita ihan uuteen perspektiiviin. Protestanttinen työetiikka vaikutti voimakkaasti vielä työttömyyden alussa, mutta ihmeesti sitä alkaa katsoa maailmaa ja maailmanmenoa ihan uudesta vinkkelistä. Ehkä perustetaan yhteisöllinen yhteiskunnasta syrjäytettyjen pahvilaatikkokylä sinne metsään...
VastaaPoistaNiinhän se on. Minua ei oikeastaan ole enää pitkään aikaan ahdistanut aamulla koiranpissatusreissulla ohi kiiruhtavat ihmiset. Tervemenoa vaan sinne kouluun tai töihin! Minä palaan takaisin kodin lämpöön, keitän rauahassa teetä ja katselen aamu-tv:tä. Sitten teen mitä huvittaa. Työhakemuksia en todellakaan rustaa joka päivä, sillä mitähän hyötyä siitäkin muka olisi? Saisin vaan lukea entistä enemmän niitä ihania ei kiitos -sähköposteja. On tullut täysin selväksi, etten pitkäaikaistyöttömänä kelpaa minnekään. Pari viikkoa sitten hain varastotyöntekijän paikkaa. Samalla työnantajalla oli siis 11 määräaikaista paikkaa auki. Aikaisemmasta työkokemuksesta varastolla olisi kuulemma hyötyä, mutta ilman kokemustakin voisi hakea. Minä olen ollut neljällä eri varastolla töissä opintojen ohessa. Osaan käyttää keräilykonetta, ajaa trukkia, pakata rullakoita jne. Pääsinkö siis töihin? No en tietenkään. Taisivat löytää 11 enemmän kokenutta työntekijää. No tuskin. Taisivat löytää vähemmän koulutettuja, nuorempia ja vähemmän työttömiä työntekijöitä. Siis oikeasti. Pitäkää tunkkinne. Täytyy kyllä jo todeta, että ovat nuo rekrytoijat melko idiootteja.
PoistaToissa kesänä mietin ihan tosissani, että sanoisin asuntoni irti, pakkaisin rinkan ja viettäisin koko kesän luonnossa. Kävelisin vaikka koko UKK-reitin läpi. En tohtinut kuitenkaan koiran kanssa lähteä niin pitkälle vaellukselle, mutta ilman koiraa olisin kai jo jossain toisella puolella maapalloa.
Samoin täällä, ajatusmaailma on muuttunut työttömyyden myötä. Eipähän tule ostettua turhanpäiväistä krääsää. Silmänympärysvoiteet ja muut höpötykset tuntuvat todella turhilta. Kunhan riittäisi rahat ruokaan ja pysyisi terveenä!
VastaaPoistaLuulen, että työttömyys on muuttanut ajatuksiani kuluttamisesta lopullisesti. Ei minusta mitään pihiä ole tullut, mutta olen ruvennut pitämään monia asioita täysin turhina. Huvittaa ja hieman ärsyttääkin tuttavat, jotka valittavat rahan puutetta, mutta sitten jos vilkaiset heidän kylpyhuonekaappiin, niin sieltä tursuaa jos minkälaista tuotetta. Kuudenkympin naamarasvoja, kuorintavoiteita, hiusnaamioita, selluliittigeeliä reisille, kiinteyttävää voidetta rinnoille... jestas sentään, ihan oikeastiko joku uskoo noihin kosmetiikkamainosten turhiin lupauksiin, voiteella tissit terhakkaaksi. Kannattaisikohan joskus myös pysähtyä miettimään sitä kemikaalien määrää, millä itsensä kuorruttaa? Toki käytän itsekin kosmetiikkaa, mutten suostuisi maksamaan kosteusvoiteesta kymppiä enempää (nyt työttömänä raja kulkee viidessä eurossa)ja kuorintavoiteen valmistan itse kahvinporoista. Vaikka joskus saisinkin ihan reilua palkkaa, en siltikään maksaisi ylimääräistä ylellisistä pakkauksista ja mielikuvista.
PoistaAika samoilla linjoilla mennään. Vuodet kun vierii niin kummasti se ajatusmaailma muuttuu. Jotenkin mielenkiintoista huomata, miten työssäkäyvillä, parhaillaan ruuhkavuosia viettävillä ystävilläni ajatusmaailma ei juurikaan ole juurikaan muuttunut. Ehkäpä heillä ei ole ollut aikaa miettiä asioita vaan ovat automaattiohjauksella eläneet edellisten sukupolvien sanoittamaa elämää?
VastaaPoistaItsekin olen huomannut, ettei minulla juurikaan ole tunteita mukana työnhaussa. Olen tainnut aiemmin jo kertoa, kuinka olen jalostanut työnhakuni niin pitkälle automatisoiduksi, että puuttuu enää, että koodaisin ohjelmanpätkän, joka hakisi rekrysivuilta avainsanoilla työpaikkoja; esim haetaan, avoinna. Tämän tarkempaa rajausta ei kannata tehdä, tietotekniikka kun tunnetusti toimii miten toimii. Tämän jälkeen ohjelma hakisi sivuilta yhteystiedot ja lähettäisi automaattisesti sinne hakemukseni ja CV:ni, varmuuden vuoksi kolmeen kertaan. Tätä en ole vielä toteuttanut koska: en osaa ohjelmoida ja jo nyt tulee harmaita hiuksia kun pitää asennella Flash playereitä ja Microsoft Silverlighteja ja toinen syy on se, että minun tuurill onnistuisin kuitenkin vain kirjoittamaan ohjelman, joka vaihtaisi kasvokuvani tilalle kuvan Ron Jeremystä harjoittamassa ammattiaan ja lähettämään sen iltalehdistöön...
Tavallaan varmaan suojelen itseäni välttämällä koko rekryprosessin ajattelua ja estämällä itseäni lähtemään siihen tunteilla mukaan, sillä toistaiseksi joka kerta kun jostain olen itseni sallinut innostua, olen tippunut korkealta ja kovalle... Nykyisin ihan säikähdän, jos tulee puhelu:"xx firmast y hei! Olet hakenut meille töihin". Ensimmäinen ajatus:"Ai olen vai? Tajuamatta ollenkaan mistä on kyse". Olen opetellut vastaamaan kyllä, vaikkei minulla olisi mitään käryä koko hommasta...:D
Joskus miettinyt itsekin yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytymisestä, homma kaatuu yleensä siihen, että muistan aina miten ohkaisella seitillä olen parhaillaankin siinä kiinni...
Heh, nuorempana minäkin halusin mallivartalon ja jaksoin tehdä töitä nelisen vuotta kuntosalilla sen eteen. Sitten tuli armeija ja pyyhki tuon kaiken kehityksen pois, koska ei ollut aikaa treenata eikä saanut riittävästi ravintoa pitääkseen kuntoa yllä. Silloin oivalsin kauneuden olevan katoavaista ja päätin keskittyä lukemiseen. Niin no, sen verran mitä nyt ADD:stä kärsivä pystyy keskittymään ylipäätään mihinkään...
Neljän vuoden päästä sain sitten huomata, ettei koulutuksesta ja lukemisesta ollutkaan mitään hyötyä ja niin pääsi temppelini rupsahtamaan sekä ulkoisesti että sisäisesti. Nyt toivon vain samaa kuin sinäkin, että edes joku aamu heräisi virkeänä ja mitään paikkaa ei kolottaisi tai särkisi...Niin se ajatusmaailma muuttuu kuljettujen kilometrien myötä...
Joskus olen tuntenut huonoa omaatuntoa kun en ole voinut osallistua maamme pelastustalkoisiin kuluttamalla. Nuori minä olisi mieluusti kuluttanut kaiken minkä tienasi. Aikuinen minä kuluttaa kaiken minkä "tienaa", mutta vain siitä syystä, että tulot ovat pienet ja eläminen kallista. Nykyisin kuluttaminen tuo pahan olon. En tiedä onko kyseessä sama ilmiö kun viikon sokerilakon jälkeen syöt aivan liian ison pussin makeisia, eli kroppa ei ole sopeutunut sellaiseen vai onko kyseessä enemmänkin puolustusmekanismi? Kun ei ole pystynyt vuosikymmeniin kuluttamaan niin itseään suojellakseen sitä perustelee itselleen, ettei oikeasti edes kaipaa sellaista elämää ja tätä mantraa vakuuttelee itselleen niin kauan kunnes se muuttuu todeksi.
Tavallaan surullista havaita, miten monella, miten huomaamatta kroppa sopeutuu kuluttamiseen. Monet tuttavani ovat olleet opiskeluaikoina yhtä nuukia kuin minä. Välittömästi tulojen noustessa ovat menot nousseet samassa tahdissa. Henkilö, joka aiemmin mietti vitosen "tuhlaamista" Tiimariin, ei korviaan lotkauta viiden kympin ostokseen tai monen sadan baariviikonloppuun.
Jos joskus onnistun töitä saamaan ja oman talon ostettua niin minut varmasti tullaan tuntemaan kuistilla istuvana kärttyisänä korttelin vanhana kitupiikkinä...
Minusta köyhyyden yksi hyvä puoli (on niitäkin) on juuri tuo ettei enää haikaile turhuuksien perään. Aluksi oli vaikea tottua siihen, ettei mihinkään ylimääräiseen ole varaa, mutta nyt kun köyhyyttä on jo useampi vuosi takana, niin se ylimääräinen on juuri sitä ylimääräistä ja tarpeetonta. Ainoastaan silloin menee ankeaksi, jos esimerkiksi vaatekaapin ainoat edustuskelpoiset housut ratkeavat korjauskelvottomaksi eikä ole varaa uusiin. Koiraa voi pissattaa ja kaupassa käydä collegepöksyt jalassa, mutta esimerkiksi työhaastatteluun pitäisi olla jotain siistimpää ylle. Ankeaa on kun koira pitää käydä rokottamassa ja sen seurauksena kuukauden ruokabudjetti puolittuu. Ankeaa on kun lähes aina pitää kieltäytyä illanvietoista ja ihmisten seurasta. Koska suurin osa ystävistä on työelämässä, kuuluu illanviettoihin monesti rahaa vieviä aktiviteetteja kuten ravintolassa syöntiä ja juontia, teatteria sun muuta. Ei yksinkertaisesti ole sellaiseen varaa. Palkkaa nauttiva tilaa ihan silmää räpäyttämättä kolmenkympin pihvin ja punaviinit pääälle samalla kun työttömän köyhän aivot raksuttavat että mitähän kaikkea tuollakin rahalla saisi kaupasta. Tilaa itse salaatin tai pitsan ja nuuhkii kateellisena sitä pihviä toisen lautasella. Nuorena opiskelijana oli ihan luonnonllista olla persaukinen, sillä kohtalontovereita oli paljon, mutta nyt se on noloa ja ahdistavaa.
PoistaNyt olisikin jännä päästä seuraamaan, että miten oma ajatusmaailma kenties muuttuisi, jos saisi töitä ja palkkaa. Nyt ainakin kuvittelen, että ajatusmaailmani on muuttunut pysyvästi. Tiedän ainakin sen, että jos rahaa jäisi säästettäväksi asti, niin säästäisin jonkinlaisen puskurirahaston pahan päivän varalle. Sillä tiedän ettei mitään varmaa työpaikkaa ole olemassakaan, ja että seuraavassa kuussa saatan olla taas TE-palveluiden kirjoilla.
Opiskelun ja työttömyyden aikana on tullut karsittua kaikenlaista ylimääräistä, mikä ns. normitallaajalle on ihan peruskauraa. Ei tule sanomalehtiä, ei muitakaan lehtiä, en osta kaupoista holtittomasti mitä mieli tekisi, en matkustele pitkin maailmaa, en hanki edes lemmikkiä, kun edellinen koirani kuoli pari vuotta sitten. Budjetin kaataa(kaatoi) jos lemmikin eläinlääkärilaskuihin menee tonni kuussa..
VastaaPoistaOsaa arvostaa erilaisia asioita enemmän. Ystäviä ja perhettä, turvallisuutta, luontoa, sitä että on kumminkin katto pään päällä, on terve ja että kuitekin on olemassa toivoa paremmasta, työpaikasta.
Tämä oma nykyelämä kun on kumminkin ihan paratiisi monille maailman muille ihmisille, jotka ovat sodan keskellä, totaalisessa köyhyydessä, nälänhädässä, vakavasti sairaana.. lista on pitkä.
Koirasta on kyllä todella paljon iloa, mutta on se kyllä välillä myös stressin aihe. Elänläkärilaskut voivat tosiaan kivuta tähtitieteellisiin lukemiin. Onneksi oma koira on pysynyt tosi terveenä. Otin koiran ollessani töissä ja luullessani töiden jatkuvan, työttömänä en koiraa titenkään ottaisi. Koiran rotu oli minulle ennestään tuntematon, mutta ennen hankintapäätöstä yritin ottaa mahdollisimman tarkkaan selvää, kuinka terve rotu oikein on. En ymmärrä miksi jotkut ottavat tieten tahtoen jonkun sairaan rodun, kun sehän tietää eläinlääkärissä ravaamista. En minulla olisi myöskään sydäntä kuunnella hengityksen rohinaa tai katsella pitkäselkäisen ja lyhytjalkaisen lyllerrystä tai silmien pullotusta. Miten joku tottuu lemmikkinsä kärsimykseen ja ajattelee sen olevan vain söpöä? Tietyt rodut pitäisi kieltää lailla, eihän siinä muu auta.
PoistaTuttua elämänmenoa.
VastaaPoistaItse olen rustannut kolmatta päivää avointa hakemusta erääseen paikkaan, jonne en koskaan tule pääsemään. Mutta piruuttaankin pitää yrittää. Sillä mielellä, että kehtaattekin ottaa aina epäpäteviä, vaikka ihan nurkan takana luuraa joutilas pätevä. (en tietenkään näin suoraan asiaa sano).
Ympäristötarkastaja? Jotenkin olen luullut, että siinä hommassa on toimiston lisäksi maastossa juoksemista ja asiakastapaamisia aika tavalla. Jollei perätä vaarallisia tilanteitakin, kun joku hiiltyy siitä, että vaaditaan noudattamaan lakia ympäristöasioissa, esim. maatilalla. Väärä luulo, siis.
Olen myös saavuttanut mielentilan, jossa lähetän hakemuksia ihan vain kiusallani. Sen verran toki sorteeraan, etten har paikkoihin, joihin aidosti ajattelen, etten kykene töitä oppimaan. Muutoin piut paut välitän vaatimuslistasta, jonka pituus on samaa luokkaa kuin kenen tahansa 8-vuotiaan joululahja toivomuslista...
PoistaRiippuu vähän missä organisaatiossa se ympäristötarkastaja on töissä. Kyllä hommaan voi hyvinkin kuulua maastokäyntejä ja vihaisia maajusseja. Julkinen sektori on aikamoisella säästökuurilla ja maastokäynnit pitää pitää minimissä. Esimerkiksi viime kesänä tein harjoittelun aikana ELY-keskukselle selvitystä erään alueen maaston herkkyydestä. Alueella harjoitettiin malminetsintää ja ELY-keskuksen virkailijan piti tehdä lausunto siitä mistä kohti geologien oli lupa tampata menemään. Olisiko ollut helpompaa, jos se ELYn tyyppi ollisi tullut paikan päälle ihan itse? Olisi kyllä, mutta rahaa maastokäynteihin ei kuulemma ollut. Selvitykset menivät sitten malminetsintäyrityksen piikkiin tai minun kohdallani kai valtion piikkiin, koska palkkaahan ei minulle maksettu, vaan nautin suuren suurta työmarkkinatukea. No, työkaveri sai kuitenkin palkkaa useamman tonnin, joten lämmittihän se edes hänen mieltään.
PoistaKiitos taas tosi hyvästä kirjoituksestasi! niin totta, että vähemmälläkin pärjää jättämällä kaikki turhat ostokset pois.. ja olen samaa mieltä tuossa mies-asiassa, että eihän sitä enää uskalla tutustua kehenkään kun tarpeeksi on tullut pettymyksiä.
VastaaPoistaKiitos kiitoksista. Kyllä minä miehen haluaisin, jos sen sopivan saisi kotiin kannettuna. Aikanani tosiaan kokeilin nettideittailua, se kai se nykyään onkin tässä iässä ainoa vaihtoehto, mutten tällä hetkellä laita itseäni alttiiksi sille kaikelle mielipahalle, jota siitä voi seurata. Saatat tavata mukavan miehen, joka sitten jonkin ajan kuluttua hylkää sinut koska olet työtön ja köyhä. Toki vastaan voi tulla joku sellainenkin ihmemies, jolle työttömyys ei ole ongelma, mutta paljon todennäköisempää on, että joudut pahoittamaan mielesi monta kertaa, koska sinut torjutaan työttömyytesi takia. Ei minulla olisi varaa deittailla! Ei ole varaa ravintoloihin, teatteriin, matkoihin tms. Vai pitäisikö laatia deitti-ilmoitus tähän tyyliin: ''Haussa köyhä ja työtön mies, tule ja jaa kanssani pitkiä kävelylenkkejä ja kaurapuuroillallisia''.
Poista