Mitäs läksit

Uravalmennus on ohitse ja nyt on pääkoppa täynnä uusia ideoita. Siis entistä enemmän sekaisin olen. Itseäkin ihan jännittää, että millehän sitä oikein alkaa! Kunhan nyt jollekin alkaa. Kotona kökkiminen alkaa tuntua sellaiselta vankilalta, että suoraan sanottuna tekee mieli ryöstää pankki tai räjäyttää torilla möllöttövä paksu poliisipatsas. Ihan sama ja voi perkele, että tämä työttömyys on epäreilua!

Kannattiko osallistua TE-palveluiden järjestämään koulutukseen? Tällä hetkellä ainakin kaduttaa. Osallistumisen takia työttömyysetuuteni maksuajankohta siirtyy noin viidellä päivällä. Olen tottunut, että etuus kilahtaa tilille parin päivän päästä työttömyysajan ilmoituksesta ja olen suunnitellut rahankäytön sen mukaan. Nyt kuitenkin pitää odottaa TE-palveluiden lausuntoa uravalmennuksen päättymisestä sekä työttömyyden jatkumisesta ja sitten vasta voin ilmoittaa olleeni työtön, työtön ja työtön.

Muutama päivä sinne tai tänne? Kunhan nyt joskus rahat tulevat? Pienikin viivästys voi kurjistaa elämää kummasti, jos elää kädestä suuhun eli kuluttaa kaiken rahan minkä saa. Ruoka loppuu huomenna tai ylihuomenna ja sen jälkeen täytyy joko syödä riisiä soijakastikkeella tai riisiä riisillä. Viimeisillä euroilla haen koiralle laatikon jauhelihaa. Osaisin kyllä säästää pahan päivän varalle, jos työttömyysetuudesta jäisi jotain säästettävää. Mutta kun ei jää, se paha päivä on nyt ja sitä pahaa päivää on kestänyt jo pari vuotta.

Voin tietysti pyytää pari kymppiä lainaan. Mutta VIHAAN lainaamista. Hävettää nöyrästi myöntää jollekin, että aikuisella ihmisellä on niin huonosti asiat, ettei ole vara ruokaan. Mutta sitähän se monen työttömän elämä on. Köyhyyttä. Häpeää. Nöyrtymistä.

Jos kelattaisiin aikaa pari vuotta taaksepäin, niin tuskin osaisin kuvitella itseäni näin koulutettuna ja työkykyisenä ihmisenä raapimassa kasaan kolikkoja halvinta jauhelihapakettia varten. Jaksoin opiskella ja tehdä matalapalkkaista työtä juuri sen ajatuksen voimalla, että valmistuttuani saisin töitä ja parempaa palkkaa. Mutta niin ei käynytkään, elintaso laski vain entisestään. Turha tulla minulle enää sanomaan, että kouluttautuminen kannattaa, sillä minun kohdallani on käynyt juuri päinvastoin. 

Sekaisin kuin seinäkello

Aivot ovat käyneet taas ylikierroksilla, ti-ti-tyy vaan. Osallistun kolme viikkoa kestävään uravalmennukseen, jossa mietitään oikein urakalla, että miksi sitä isona alkaisi. Kuten uumoilin, muut osallistujat ovat ihan eri aloilta. On juuri lukion päättäneitä, IT-firmoista pois potkittuja, maistereita, duunareita... laidasta laitaan. Ehkä hyvä niin. En ole pistänyt valmentajaa koville, vaikka niin tuossa edellisessä postauksessa uhkailin, koska hän on oikeastaan melko hyvä hommassaan. Ja minäkin olen oikeasti luonteeltani niin kiltti, että tuollaiset uhkailut voi jättää omaan arvoonsa. 

Eilen mietin pitkään farmaseutin koulutusta, koska sen pitäisi olla hyvin työllistävä. Alempi korkeakoulututkinto, 180 opintopistettä, noin kolmen vuoden urakka. Edellisvuosien valintakokeet eivät näyttäneet kovin mahdottomilta, kysymykset olivat monivalintakysymyksiä ihmisen anatomiasta ja fysiologiasta sekä kemiasta. Kaksi vuotta voisin luultavasti opiskella työttömyysetuudella (omaehtoinen opiskelu) ja viimeisen vuoden osittain toimeentulotuella ja osittain palkattuna, koska koulutukseen kuuluu palkallinen puolen vuoden harjoittelu. Ei siis mitenkään mahdotonta. Farmaseutin palkka ei ole kovin kummoinen, luonnollista naisvaltaisella alalla, muttei täysin huonokaan. Kyllä sillä toimeen tulisi ja näin säästäväiseksi pakosta oppineella siitä jäisi mukavasti säästöönkin. 

Mutta sittenpä päästäänkin siihen kysymykseen, että kiinnostaako minua oikeasti farmasia? Eipä erityisemmin. Enemmän kuitenkin kuin esimerkiksi liiketalous tai kosmetologin koulutus, jotka eivät kiinnosta semminkään. Voisinko kuitenkin innostua farmasiasta niin paljon, että vikkelästi opiskelisin itselleni uuden tutkinnon? En tiedä. Haluanko tehdä farmaseutin työtä? En oikeastaan. Mutta töitä ja palkkaa haluaisin kuumeisesti saada. Ja vakautta elämään, jotta voisin suunnitella tulevaisuutta. 

Melko varma työllistyminen ei taida riittää minulle motivaatioksi monen vuoden opiskelulle. Nyt on keksittävä jotain, josta tiedän innostuvani oikeasti. Eräs ajatus onkin pikku hiljaa hautunut täällä pääkopassa. Kerron myöhemmin lisää, jos juttu saa tuulta alle. Sanotaan vaan näin mystisesti, että ehkä toisen epäonni on toisen onni. 

Ja sitten kevennykseksi video kaikkille koiraihmisille ja miksei muillekin (kannattaa isontaa ruutua alhaalta oikealta):