maanantai 24. lokakuuta 2016

Epätoivossa on huono elää

Perjantaina käväisin työhaastattelussa. En vielä tiedä kuinka käy, mutta huomenna tiistaina sen pitäisi selvitä. Aavistus on, etten saa sitä paikkaa. Jos joku käskisi veikata lopputulosta vaikka miljoonasta eurosta (heh,heh), niin veikkaisin, että sivu suun meni. No sitten menkööt. 

Haastattelu meni kai ihan ok, muttei kuitenkaan ihan nappiin. Olin ostanut haastattelua varten edellisenä päivänä uuden puseron, jota en ennättänyt pestä. Kun otin takkia haastattelupaikan eteisessä pois, niin totesin, että pusero haisee ihan kissan pissalle. Puseron tekstiili oli käsitelty jollakin kemikaalilla, joka rupesi lemuamaan lämpimän ihon vaikutuksesta. Ei ollut varapuseroa mukana, joten piti vaan toivoa, ettei pueron lemu kantautuisi haastattelijoiden neniin asti. 

Pöydällä haastattelijoiden edessä oli hakemukseni, johon oli keltaisella yliviivaustussilla korostettu kohtia. Jee, joku oikeasti oli lukenut hakemukseni! Odotin, että haastattelu alkaa tutulla ''kerro hieman itsestäsi'' -kysymyksellä. Ei alkanut, vaan sen sijaan sain vastata viiden kysymyksen patteristoon: minkälainen olet työyhteisön jäsenenä, mitä odotat esimieheltäsi, millainen työskentelijä olet tiimissä... ja kahta kysymystä en enää muistakaan. Ärsytyskäyrä kilahti heti. Voisiko niitä kysymyksiä kysyä yksi kerrallaan? Ja eikö edes yksi lämmittelykysymys olisi aluksi paikallaan? En tietenkään voinut näyttää ärtymistäni, joten hymyillen vain höpisin jotain ympäripyöreätä lässytystä tiimityöskentelytaidoistani. Pasmat menivät kuitenkin heti alkuun jo sekaisin, eivätkä ne oikein järjestäytyneet koko haastattelun aikana. 

Haastattelijat vakuuttelivat heti alkuun, ettei haastattelun ollut tarkoitus olla mikään kuulustelu, vaan vapaamuotoinen keskustelutuokio. Miksi minulle tuli kuitenkin sellainen mielikuva, että olisin jossain alakoulun pistokokeessa? Mitkä ovat organisaation päätehtävät? Määrittele biotalous (hankkeen aihe on biotalous). Osaatko luetella alueen biotaloustoimijoita? No, eipä siinä mitään, minä olen aina ollut hyvä pistokokeissa ja noidenkin kysymysten vastaukset olivat hallussa. Piti kuitenkin yrittää kuulostaa siltä, etten olisi edellisenä iltana päntänyt niitä päähäni, vaan olisin ne asiaan perehtyneenä tiennyt jo aiemminkin. Minulla ei kuitenkaan ole mitään yhteyksiä alueen biotaloustoimijoihin, ja luulen, että tämä seikka viimeistään karsii minut vallinnan hetkellä pois. 

Olen hyvin väsynyt työnhakuun ja työhaastatteluihin. En ole käynyt kovin monessa haastattelussa, mutta kuitenkin tarpeeksi monessa, että koen lamaannuttavaa turhautumista. ''Miksi juuri sinut pitäisi valita tähän tehtävään'' -kysymykseen teki mieli perjantaina huutaa, että siksi että s*atana minullakin on oikeus työpaikkaan, palkkaan ja elämään, aivan kuten teilläkin. Että vituttaa tämä ainainen köyhyys, epätietoisuus ja epätoivo. Että ahdistaa, kun joutuu aivan turhaan osallistumaan tällaisiin kuulusteluihin, jotka valvottavat öisin monta päivää ennen ja jälkeen kuulustelun. Olisiko arvon haastattelijoista itse kiva osallistua tilaisuuksiin, joista tietää jo etukäteen, että ulkonäköäsi ja kaikkea mitä teet ja sanot tullaan tarkkailemaan ja arvostelemaan? Pitkän työttömysjakson jälkeen itsetunto on aika pohjalukemissa, ja kaikenlainen arvostelu saa kehossa aikaan pakoreaktion, kun adrenaliinia vapautuu verenkiertoon. Vaikea siinä on sitten uskottavasti kehua itseään, kun hikeä pukkaa pintaan ja puserokin haisee entistä enemmän kissan pissalle. 

No, mutta kaikkeni tein ja annoin. Pää pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Jännittäviä aikoja

Iltapäivällä puhelin pirisi tiuhaan tahtiin. Ensin soitti sähkönmyyjä, joka väkisin yritti sähkösopimuksen vaihtoa. En suostunut. Sitten soitti kulutusluottoa tarjoava tyrkyttäjä. En halunnut luottoa kiskurikoroilla. Puhelimen pirratessa kolmannen kerran alkoi jo tympäisemään toden teolla. Täällä sitä odotellaan kutsua työhaastatteluun ja puhelinmyyjät vaan soittelevat ja tuputtavat kaikkea turhaa. Kolmas puhelu oli kuitenkin kutsu työhaastatteluun. Halleluja! 

Turha kuitenkaan liikaa innostua. Aikovat haastatella tehtävään kuusi henkilöä, joten pitäisi päihittää viisi muuta hakijaa. On myös hyvin mahdollista, koska julkisen sektorin paikasta on kyse, että paikka on jo etukäteen jollekin hakijalle korvamerkitty. Siinä tapauksessa viittää hakijaa haastellaan vain lämpimikseen. Tätä mahdollisuutta ei kannata kuitenkaan liikaa miettiä, sillä muuten menee puhti haastatteluun valmistautumisesta. 

Ja valmistautua pitää toden teolla. Kyseessä on tehtävä eräässä ympäristöalan hankkeessa ja kaikki hankesuunnitelmat sun muut pitää lukea läpi. Olen ollut hanketyössä ennenkin, mutta tämän hankkeen aiheesta en oikeastaan tiedä paljon mitään. Täytyy siis opiskella asiaa ennen viikon päästä pidettävää haastattelua. Osaan vielä, ihme ja kumma, lukea ja etsiä tietoa, vaikka televisiossa asiantuntijat hokevatkin, että työttömänä suurin piirtein taantuu ameeban tasolle...

Ei voi mitään, mutta en oikein usko mahdollisuuksiini. Mutta väliäkö tuolla. Haastattelu ja työ on toisella paikkakunnalla, joten jos ei muuta, niin saan ainakin ilmaisen reissun piristykseksi. TE-palveluilta voi hakea matkakulut korvattavaksi ja laskeskelin jääväni lähes 50 euroa voiton puolelle matkustaessani haastatteluun junalla säästölipulla. 

Mutta olisihan se jännittävää ja käänteentekevää saada tässä vaiheessa koulutusta vastaavaa työtä. Määräaikaista, tottahan toki, mutta palkallista ja osaamista vastaavaa.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Risusavottaan?

Työnhaku maistuu aivan karvaperseeltä. Motivaatio on täysin hukassa. Miksi hakisin, kun tiedän etten kuitenkaan kelpaa? Tuntuu ihan naurettavalta luetella hakemukseen omia hyviä ominaisuuksia: olen osaava, monipuolinen, työhaluinen ja läpä, läpä. Ketä kiinnostaa? Ei ketään. Työnantaja tarkistaa CV:stä, että jaa tällaista silppua tuonkin hakijan työhistoria, ei jatkoon. Tai jos edes lukee mitään hakemuksia. Paikkahan on jo etukäteen luvattu Terttu-Pertille, niin arvotaan vaan täysin turhalle haastattelukierrokselle tulijat. 

Pitäisikö tästä lähteä metsätöihin? Vesuri vaan viuhumaan. Ilmeisesti pitäisi, jos arvon päättäjiämme on uskomista. Viime viikolla Ylen keskusteluohjelmassa Kokoomuksen kansanedustaja Susanna Koski töräytti melkoisen aivopierun, ettei ole vähään aikaan sellaista kuultu. Hänen mukaansa Suomessa on paljon tekemätöntä työtä: "Missä tahansa liikkuu ja katsoo ympärilleen, voi nähdä tekemätöntä työtä jota joku voisi tehdä. Riittää kun istuu autoon tai junaan ja katselee metsää, niin siellä on aika paljon sellaista työtä." Meillä on kuulemma jokamiehenoikeudet täällä Suomessa, niin että siitä vaan laiskat työttömät metsätöihin. Just joo. Ensinnäkin, jokamiehenoikeudella ei saa kaataa tai vahingoittaa kasvavia puita, eikä myöskään ottaa kuivunutta tai kaatunutta puuta. Pitäisi olla maanomistajan lupa. Toiseksi, metsätöihin tarvitaan taitoa ja asianmukaisia työvälineitä. Vakuutus pitäisi olla siltä varalta, että sattuu jokin tapaturma. Tällaisen vakuutuksen tarjoaa yleensä työnantaja... ja tästä päästäänkin siihen tärkeimpään seikkaan: tarvitaan työnantaja, joka maksaa tehdystä työstä palkkaa. Sillä miksi h*lvetissä työtön lähtisi risusavottaan vain siitä ilosta että saa tehdä työtä? Kaikki työ on arvokasta, sanoo Susanna Koski korskeasti. Se on kuule ämmä semmoinen homma, että luovu itse kansanedustajan paikasta ja palkasta, merkkivaatteista, kuukausittaisista kampaamokäynneistä ja siideri-illoista Zyskowiczin kanssa. Koita elää sillä rahamäärällä, jonka käytät kuukauden aikana pelkästään kosmetiikkaostoksiin. Ja muista, isiltä ei saa pyytää rahallista apua. Ja mene sinne risusavottaan kuule ihan ite, varo tekokynsiäsi, tai älä varo, ei sinulla ole enää niihin varaa. Kaikki työ on arvokasta? Ja kilin kellit. Kuka näitä Kosken kaltaisia ääliöitä äänestää kansaa edustamaan? Arvatenkin se ääliöiden osuus kansasta. Pitääkö kaikkien tosiaan saada äänestää? Usko demokratiaan horjuu...

Joo ei. Minä en jaksa enää potea häpeää ja syyllisyyttä työttömyydestä. En suostu enää täysin toivottomaan hakemusrumbaan. Haen vain sellaisia työpaikkoja, joihin kuvittelen olevan edes jonkinlainen mahdollisuus. Niitä ei ole paljon. No, jääpähän aikaa muuhun. Tänään aamulla ajattelinkin, että täytyyhän tästä työttömyydestä ottaa kaikki ilo irti. Saan laiskotella ihan vapaasti, koska kukaan ei huoli minua töihin. Keitin teetä, katsoin kaksi jaksoa zombie-sarjaa putkeen, rapsutin koiraa, otin nokoset, leivoin banaanikakkua, katsoin YouTubesta hassuja kissavideoita nauraen vedet silmissä, rapsutin koiraa... ja hups, siinä se päivä vilahtikin. Samoissa merkeissä saattaa vilahtaa huominenkin.