Melkein keskiyön mietteitä

Raskaita ovat nämä viimeiset päivät töissä. Vielä alkuviikosta yritin kiristää tahtia toivoen, että jospa minullekin sitä jatkoa kuitenkin tarjottaisiin. Turha on toivo. Minut on sivuutettu täysin. Esimies ei enää käy tervehtimässä, tervehtii vain vieressä istuvat. Melko törkeää. Vierustoverit sentään jotain juttelevat minullekin ja se on edistystä, sillä kolme viikkoa sitten kun muutin siihen työpisteeseen, he eivät edes huomenta toivottaneet. Kahville minua ei sentään pyydetä mukaan. ''Lähteekö Sirpa kahville? Entä Teija?'' Sinne menevät kaikki kolme kahvittelemaan ja minä jään paikalleni istumaan. Turhahan minua on pyytää mukaan, minähän olen vain määräaikainen työntekijä, joka kohta on hämärä muisto vain. 

Enpä siis jää kaipaan tuota työpaikkaa. Palkkapäivää sen sijaan kaipaan jo valmiiksi. Eihän tuo mikään hurja palkka ollut, mutta olisi siitä pidemässä työsuhteessa jäänyt hieman syrjään laitettavaksi. Sillä kyllähän minä tiedän, kuinka pitää toimia: palkka tulee ja siitä maksellaan kaikki pakolliset päältä pois. Pienen osan saa humputtaa ja osa olisi hyvä laittaa säästöön pahan päivän varalle. Nyt ei jää juuri mitään säästöön. Menin sitten tuhlaamaan kaikki ylimääräiset. Ostin imurin, koska pelkällä harjalla ja rikkalapiolla on huono putsata lattioita. Koiranomistajan asunto ei ole koskaan sillä menetelmällä puhdas. Puolitoista vuotta ilman imuria kuitenkin selvisin. Ostin myös lampun kattoon. Talvella on melko pimeää, jos ainoita valolähteitä ovat liesituulettimen valo, pöytälamppu ja television kajastus. Pesukonetta en saanut ostettua, mutta onhan minulla nyt taas hyvin aikaa käydä naapuritalon pesutuvalla pyykkäämässä (samaa taloyhtiötä siis). Vaatekaapista löytyy nyt muutama ihan edustuskelpoinen pusero, mutta kaikki housut ja kengät ovat edelleenkin enemmän tai vähemmän nuhjuisia ja rikkinäisiä. Ai niin, rillit uusin! Sattui kohdalle erityisen hyvä tarjous, josta nappasin heti kiinni ja hain uudet silmälasit vanhojen tilalle. Hävetti jo kovasti vanhojen kulunut pinta, ja hieman sumea oli maailma niiden läpi katsottuna. Mutta kaikkeen vaan tottuu. Rikkinäisiin vaatteisiin, kuluneisiin silmälaseihin, hiuksiin, jotka ovat aina vaan ponihännällä, kun ei ole vara kampaajaan, riisiin soijakastikkeella. Sain hieman lomaa niistä, mutta sieltä ne tulevat taas. Köyhät päivät. Tuttu ahdistuksen elefantti jysähtää taas rinnan päälle istumaan.

Siksi olenkin päättänyt, että nyt saa riittää itku markkinoilla. On aika ottaa ohjat omiin käsiin. En voi loputtomasti laskea kaikkea sen varaan, että kyllä ratkaisu löytyy, jos vain kerjään ja kerjään päästä jonnekin töihin. Engelsmanni kysyisi tässä vaiheessa, että ''how's that working for you?''. No huonosti toimii, eihän tällainen jatkuva välitilassa kelluminen ole elämää. Nyt on siis aika tehdä jotain aivan täysin muuta. Koulussa olin parhaimmillani vieraissa kielissä, musiikissa, kuvaamataidossa ja ainekirjoituksessa. Kirjoittamisessa olin luokan paras ala-asteelta lukion loppuun. En koskaan kuitenkaan ajatellut, että voisin kokeilla kirjoittamista ihan tosimielellä. Lähdin lukion jälkeen pariksi välivuodeksi ulkomaille ja sen jälkeen luonnontieteitä lukemaan. Nyt voisin kokeilla sitä kirjoittamista, koskapa tuo luonnontiedemaailma ei minua huoli. Jos kirjoittaisin ihan tosissani ja en siis tarkoita tällaista tajunnanvirtaa ja aivopierun rupsutusta, jota tänne blogiin hätäisesti raapustan kirjoitusvirheineen kaikkineen. Pakkohan sitä on kokeilla, muuten jään aina miettimään, että entäs jos minusta olisi ollut kirjailijaksi, mutta en vaan tohtinut yrittää. Ei semmoisia halua mietiskellä valkohapsena kiikkustuolissa, jos nyt sinne asti pääsenkään.