Köyhältä pitäisi kieltää Facebookin käyttö kokonaan. Facebook on ihan kätevä yhteydenpitoalusta, mutta usein niitä päivityksiä ja kuvia selaillessa tulee sellainen olo, että kaikki muut oikeasti elävät ja itse vaan istuu täällä kotona ja odottaa, että oma elämä vihdoin alkaisi.
Kyllä minäkin hengitän sisään ja ulos, syön ja ulostan, käyn koiran kanssa ulkona ja noin kaksi kertaa viikossa kaupassa. Tänä viikonloppuna katsoin televisiota ja luin kirjaa. Viikonlopun kohokohta oli... ei sellaista tainnut olla. Tein vispipuuroa ensimmäistä kertaa elämässäni. Siinä oli köyhälle kohokohtaa kerrakseen. Viikonloppu ei oikeastaan erotu arjesta mitenkään. Ainoa ero minkä tähän hätään keksin on se, ettei viikonloppuna aamulla tarvitse koirankusetusreissulla väistellä työhön ja kouluun menijöitä, saa ihan rauhassa tallustella keskellä kevyen liikenteen väylää.
Naamakirjan mukaan muualla on ollut mukavaa. On juhlittu synttäreitä, käyty konserteissa, ravintoloissa syömässä, ulkomaanmatkoilla, on mökkeilty, lasketeltu, ostettu vaatteita niin että kuulemma ''visa vaan vinkui''... Kaihomielellä muistelen, että enköhän se minäkin vuosia sitten jotain tuon tyylistä elämää viettänyt. Visaa en tosin erityisemmin vinguttanut, sillä en ole koskaan ollut mikään ostelija ostamisen ilosta, mutta juhlissa, konserteissa ja matkoilla olen aikoinaan käynyt.
Jopa hieman järkytyin, kun näin yhden puolitutun postaaman kuvakavalkadin. Kuvissa oltiin iloista viikonloppua viettämässä ilmeisesti juuri valmistuneella mökillä. Mökistä siis puhuttiin kuvateksteissä, mutta minä en parin sadan neliön taloa oikein mökiksi miellä. Rahaa oli palanut kyllä oikein antaumuksella ammattilaisten suunnitelmiin, huonekaluihin, kylpyläosastoihin sun muihin. Kesällä laitetaan sitten arvatenkin piha kuntoon ja merenrantaan laiturit ja veneet.
Mikä tuossa nyt sitten niin järkytti? Varmaan se, että kuvista näkyvä elämä oli niin erilaista kuin omani. Sillä välin kun uudella möksällä kylvettiin paljussa, niin minä väänsin työhakemusta kolmen kuukauden määräaikaista työtä varten. Ennen hakemuksen väsäämistä laskin toki - ahne sossupummi kun olen - että kannattaako työtä edes hakea vai jääkö käteen vielä vähemmän kuin nyt. Laskelmien mukaan hieman plussan puolelle jäisin, joten ei muuta kuin täysin turhaa hakemusta menemään. Tämä on ihan naurettavaa touhua! Miksi minä olen tuomittu loputtomaan työhakemusten väsäämiseen ja ainaiseen pettymykseen? Miksi minun täytyy suunnitella kauppaostokset etukäteen lähes sentilleen, kun toiset ostavat möksälle hienoja viinejä ja sisäfileetä tuosta noin vain? En minä mitään hulppeaa mökkiä tarvitse, mutta edes murunen tuosta kaikesta hyvästä muuttaisi elämäni paremmaksi. Valkoisen nahkasohvan hinnalla ostaisin varmaan vuoden ruoat. Jäätävän kokoisen terassin kustannuksilla maksaisin opintolainani kahteen otteeseen pois.
Taidan laittaa koko Facebookin telakalle, jottei tarvitse miettiä muiden menemisiä ja rikkauksia. Yhteyttä tuttaviin voi pitää muullakin tavoin, ja jos jollakin on minulle asiaa, niin soittakoot. Ja jos ei muista tai viitsi köyhälle enää soittaa, niin menkööt menojaan, mikä lie.
Älä välitä. Tyhmä kerskuu hevosellaan, hullu vaimollaan ja lahjaton lapsillaan.
VastaaPoistaEikös siitä ollut muutama vuosi sitten tutkimus, että mitä enemmän leveileviä statuspäivityksiä, sitä huonommin menee. Kulissit pystyssä ja silleen. Instagram-belfieitäkin julkaisevat vain omasta mielestään rumat ja läskit.
Työttömän ei tarvitse esittää.
Oma ajankuluni on maata sängyssäni ja katsella ikkunasta, miten taivas muuttaa väriä. Se oikeasti muuttaa väriä aamupäivän mittaan näin talvella. Sitä ei silloin kieli vyön alla juoksevana virastohuuhkajana ehtinyt koskaan panna merkille.
No niinhän se on. Ei noista kuvista voi oikeasti päätellä, että kuinka hyvin ihmisillä oikeasti menee. Joillakin on varmasti kivaa ja ihanaa, mutta osa pitää vain kiihkeästi kulisseja yllä. Yksi tuttava päivitti Espanjan matkalta kauniita auringonlaskukuvia ja otoksia illallisista ja lasien kilistelystä ystävien kanssa. Ystäväni, joka oli ollut tuolla samalla matkalla, kertoi puhelimessa, että tämä kuvien postaaja oli ollut naama näkkärillä koko reissun, ja tilanne oli lopulta eskaloitunut oikein kunnon riitelyksi ja päättynyt ilmeisesti ystävien lopulliseen välirikkoon. Olipa tosiaan hieno reissu. Ilman tuota puhelinkeskustelua olisin vaan huokaillut, että kunpa minäkin olisin ollut tuolla. No en todellakaan haluaisi matkalle, jossa aikuinen ihminen saa kiukkukohtauksia kuin pieni lapsi.
PoistaNoita persekuvia en suostu ymmärtämään. Otat itse peilin kautta perseestäsi kuvan tai joku muu ottaa perseestäsi kuvan, kun istut uima-altaan reunalla tai pyllötät sängyllä. Ja sitten laitat tämän persekuvan nettiin, jotta kaikki saavat katsella sitä persettäsi. Ja sitten laskeskelet tykkäyksiä ja kaikenmaailman kuolaavien, kuvasi innoittamana tumputtavien äijien kommentteja. Hyi helevetti sentään. En minä niitä tissit tyrkyllä ja huulet törröllä -kuviakaan kovin järkevinä pidä, mutta nuo persposkikuvat ovat astetta typerämpiä.
Minulla ei ole koskaan ollut omaa Facebook-, Twitter-tai Instagram-profiilia, ei kiinnostanut töissä ollessanikaan eikä näin työttömänä.
VastaaPoistaEi minullakaan ole muuta kuin tuo Facebook-tili. Eikä sekään muuten minua kiinnostaisi, mutta sitä kautta jotkut viestittelevät ja lähettävät kutsuja, ja en halua jäädä ihan kaikesta paitsi. Itse en sinne juuri mitään päivittele, pari kertaa viikossa luen muiden päivityksiä. Twitter ei kiinnosta minua peen vertaa. Olen kyllä suurin piirtein tietoinen, että mistä palvelussa on kyse, mutta sen tyylinen kommentointi ei nappaa sitten yhtään. Facebookin kautta joskus jonnekin urputan jotain. Instagramiin ei olisi mitään laitettavaa. Kai siellä tietty voisi muiden persekuvia selailla.
PoistaMinua ärsyttää suuresti, jos joku lisää Facebookin kuvia minusta kysymättä minulta lupaa. En pidä muutenkaan kuvattavana olemisesta, ja nykyisin, jos suostun kuvattavaksi, sanon aina ettei kuvaa saa sitten laittaa someen muiden pällisteltäväksi. Kerran yksi ystävä lisäsi sellaisen kuvan, jossa näytin siltä kuin olisin ollut neljän promillen humalassa. En ollut, mutta silmät olivat sattuneet kiinni siihen kuvaan ja muutenkin oli olemus hieman hönön oloinen. Kaksi muuta siinä vieressä, varsinkin sen kuvan postaaja, näyttivät toki freesiltä ja somalta. Käskin poistaa kuvan ja pikkusen niinku äkkiä. En voi muuta kuin ihmetellä joidenkin huonoa tilannetajua.
PoistaEdellisen blogaukseni lopputeksti:
Poista"Karma tai jokin kosminen tasapaino edellyttää tiettyä määrää huono-onnisia/osaisia, jotta hyväosaiset pystyisivät vertaamaan omaa tilaansa heihin. Ilman vertailukohdetta, ei hyväosaisetkaan pystyisi näkemään omaa tilaansa hyvänä. Joten, olkaa hyvät ja nauttikaa asemastanne nyt kun sen avullani pystytte näkemään."
Tuossa syy, miksi meitä tarvitaan. Aivan kuten maalatessa tarvitaan tummia sävyjä, jotta vaaleat saadaan näkyviin, on meidän osamme olla sitä kurjalistoa, jotta keskiluokka voi tuntea itsensä hyväosaisiksi.
Itse olen tympääntynyt sosiaaliseen mediaan ja sosiaalisuuteen ylipäätään. Tai no kai tätäkin voidaan jossain määrää pitää edellä mainittuina...No niin asiaan, itse nykyään katson vain FB-ilmoitukset läpi ja sitten klikkaan suoraan ryhmiin. Kuulun muutamaan suljettuun ryhmään ja siellä käyn keskustelua aiheesta.
En enää jaksa katsella kaverin vuosittain vaihtamia autoja 30-40 k€ hintaluokassa. Tällaiselle autofanille se on kuin entinen alkoholisti menisi alkon myymälään katselemaan pulloja ja kyynel silmissä palauttaisi mieleen muistoja nuoruudesta kun sai vielä harrastaa.
Itse yritän muistuttaa itselleni, että fb kuvat eivät useinkaan kerro koko totuutta. Aikamme kirous on siinä, että pitää näyttää olevansa menestyvä. Siihen tämän päivän osaamisen perustuu, kunhan olet Sarasvuon kaltainen puhuja niin maailma syö kädestäsi. Muistutan aina, että tyhjät tynnyrit kolisevat äänekkäimmin.
Itseasiassa armeijassa sen jo huomasi, että mitä enemmän oli rautaa kaulassa, sitä näkymättömämpi ja vaatimattomampi kaveri oli kyseessä. Yleensä ne, ketkä pyrkivät ylöspäin, pitävät meteliä itsestään ja saavutuksistaan, siksi heitä kutsutaan pyrkyreiksi.
Kuitenkin, usein mielen valtaa harmaus siitä, että edelleen on samassa jamassa kuin parikymppiset vastavalmistuneet, odottavat että elämä alkaisi ja tulisi kokemuksia&kolhuja joita voisi sitten muistella vanhana. Nyt sitä istuu paikallaan hyllyssä kuin raastinrauta, jota tarvitaan kerran vuodessa, ehkä harvemmin ja pohtii että tässäkö se elämä on? 80% odottamista että se alkaa ja viikosta toiseen vain saman toistoa hakemuksien lähettelyjen näytellessä jännittävintä hetkeä elämässä?
Onneksi en päässyt sitä ''mökkiä'' ihailemaan Instagramiin, kun ei ole sinne tiliä. Sen verran näin, että kuvia mökkiprojektista olisi ollut siellä yli 700 kappaletta. On siinä saanut räpsiä kuvia. No eipä olisi kiinnostanutkaan. Iso mökki on, uskotaan jo. Mieluummin ottaisin pienen mökin jostain sellaisesta saaresta, jonne pitäisi sotuveneellä kulkea ja vesi viedä mukanaan. Ihan oikeasti, siinä olisi tunnelmaa. Räsymatot lattialle ja astiasto sekoitus sitä ja tätä. Rantasaunassa puukiuas ja vesi kannettava joesta/järvestä. Illalla kynttelinvalossa kuunnellaan radiosta merisää ja luetaan Aku Ankkoja.
PoistaMutta se on totta, pitäähän meitä tällaisia olla, joilla ei ole varaa edes siihen retromökkiin. Varakkaasta on kivaa, että omistaa jotain, mitä kaikilla ei ole. Ei tarvite miljonääri olla, kun sentään paremmin menee kuin tuolla vuokrayksiössä ähöttävällä työttömällä. Pakan alimmaiseksi ei kukaan haluaisi, mutta jonkun siellä on kuitenkin oltava. Sellainen maailma, jossa kaikilla on mammonaa yhtä lailla ja jossa kaikkien elämä yhtä kivaa, on utopiaa.
En ole minäkään Facebookissa ja oikein hyvin olen pärjännyt ilman!
VastaaPoistaKyllä ylettömästä oman elämän upeuden hehkuttamisesta väkisin tulee mieleen kysyä, mikä on totuus kulissien takana. Mutta mitäpä minä, työtön, näistä tiedän? Kesämökki on myös minun haaveeni; ei mikään ökymökki, mutta ei mikään aivan alkeellinenkaan. Pienikin mökki riittäisi.
https://www.youtube.com/watch?v=zlPU_OxlULU
VastaaPoistaFacebookista tuli tuo Siskonpedin "Äiti koneella" -sketsi mieleeni.
Oletko koskaan harkinnut laittavasi someen jotain "tee työssäkäyvät kateellisiksi"- kommentteja. Kommentteja siitä miten siistiä on kun on oikeasti aikaa tehdä asioita, joista tykkää, lukea kirjoja, käydä lenkillä tms. Itse työttömänä ollessa "ihan vahingossa" saattoi lipsahtaa jokunen päivitys, josta joku työssäkäyvä oli varmasti kateellinen �� Ainakin ne, jotka eivät viihdy työssään. Ja nyt olosuhteiden pakosta opiskelijana ollessa tulee joskus hehkutettua miten mukavaa opiskelijaelämä on. Ja totuushan voi olla mitä vain ��
VastaaPoistaMiksi tuollaista tehdä? Valmiiksi työssäkäyvät ovat harhaisessa käsityksessä siitä, millaista työttömyys on, sitä todellisuudentajun palauttamista tuskin estää tuon tyyliset kommentit?
PoistaSiis tämähän valloillaan oleva työttömien syyllistäminen ja lynkkausmentaliteetti johtuu juurikin siitä työssäkäyvien kadehdinnasta ja vääristä luuloista työttömyyttä kohtaan. Luullaan, että se työttömyys on jotakin omaan palkalliseen lomaan rinnastettavaa huoletonta löhöilyä ja Kelalta ja työttämyyskassoilta suorastaan tulvii työttömän tilille vastikkeetonta biletysrahaa.
PoistaKyllähän työttömällä on sitä vapaa-aikaa, muttei rahaa tehdä mitään mukavaa, koska kaikki sellainen maksaa. Tuskin kovin monikaan työssäkäyvä viettää lomansa jossakin vuokrayksiössä syöden tarjousmaksalaatikkoa kraanaveden kera ja lukien kirjastosta lainattuja kirjoja. Pikemminkin popsitaan jossakin roomalaisessa ravintolassa simpukkapastaa valkoviiniä hörppien ja matkalukemiseksi on ostettu suoraan kirjakaupasta uutuusdekkari.
Työelämäkin on nykyisin aika kamala paikka kiireineen ja vaatimuksineen ja en lähtisi itse työttömänä jo valmiiksi työssään stressaantuneille työssäkäyville kovin huutelemaan näistä työttömän ”lokoisista kissanpäivistä”, sillä se olisi kuin kaataisi bensaa liekkeihin.
Olen työttömänä saanut kuulla vakityössäkäyvältä vaikka minkälaista kateuden siivittämää kuittailua. Esimerkiksi minun olisi kuulemma pitänyt marjastusaikaan lähteä kaupungissa asuvana autottomana kymmenien kilometrien päähän marjametsään tienaamaan, eikä vain pelkästään hakea kotoa käsin pidempiaikaista kokopäivätyötä ja eräänkin kerran minun olisi pitänyt alkaa kilpailuttamaan sähkösopimustani, jotta säästäisin valtion varoja, koska sähkölaskuni maksetaan toimeentulotukena. Minulla on ihan tavallinen kaupunkini sähkölaitoksen sopimus, josta laskutetaan mielestäni varsin kohtuullisesti noin 20 euroa kuukaudessa.
Olen samaa mieltä. Sarkasmi on hyvä huumorinlaji, mutta siinä mielessä vaativa, että se edellyttää vastaanottajassa jonkin sortin älykkyyttä. Se tuntuu uupuvan näiltä työssäkäyviltä, jotka kuvittelevat työttömyyden olevan jollain verrannollinen lomailuun.
PoistaNo enpä ole ajatellutkaan laittaa työttömyyttä ylistäviä päivityksiä. Kun oikeasti tämä tilanne on surkea, ja olen tilanteen takia onneton. Toki on hetkiä, jolloin on kivaa, että on aikaa. Minusta on ihanaa, että saa nukkua tarpeeksi. Unenpuute näkyy monen työssäkäyvän naamassa. Työttömyys! Maailman paras anti-age tuote! Vaihtaisin kuitenkin ylellisen vapaa-ajan oitis palkkatyöhön. Ilmaistyöhön en vaihda, sillä en kärsi luterilaisesta työmoraalista. Kunnon lottopotin sattuessa kohdalle muut saavat tehdä työt, minulla ei ole silloin mitään tarvettaa hakea oikeutusta olemassaololleni työnteolla. Mutta persaukisena työnpuute ahdistaa. Ja minusta tekopirteiden päivitysten postaaminen someen olisi valehtelua. Ja minä olen suht rehellinen ihminen. En myöskään halua pilata toisten tunnelmaa surkuttelulla, eikä surkea tilanteeni kaikenmaailman puolitutuille kuulukaan. Joten en juuri postaa mitään sinne someen.
PoistaTilanne on siis surkea, mutten siitä juuri julkisesti marmata, mitäpä tuota, näkyyhän se päällepäin. Tai sitten ei näy. Olen monesti ihmetellyt, myös täällä blogissakin, että miten jotkut työssäkäyvät kehtaavat valittaa rahapulaansa minun kuullen. Ehkä he unohtavat tilanteeni, sillä minulla ei ole tapana valitella rahattomuutta tai työttömyyttäni. Lyhyesti saatan todeta, ettei johonkin ole varaa, tai että huonosti on töitä tarjolla, mutten sen enempää valittele, ettei ole vara siihen ja siihen. Siksipä se sitten kuulostaa irvokkaalta, jos joku valittaa, ettei ole varaa kuin yhteen ulkomaanmatkaan tänä vuonna, kun itse ei ole käynyt vuosiin ulkomailla. Edes kotimaassa ei ole vara matkustaa, ja toinen on käynyt risteilyillä, tyttöjen reissuilla, laskettelureissuilla sun muilla. Yksi tuttava moitti minua puhelimessa, kun en ole käynyt kylässä kahteen vuoteen. Niin. Hän asuu yli 600 kilometrin päässä, ja junaliput ja muut matkakustannukset ovat yksinkertaisesti liikaa. Melkein ohjeistin häntä tarkistamaan Kelan sivuilta, että paljonko on työmarkkinatuki, jota minäkin nautin. Siitä summasta ei voi junalippuja ostella, jos syödäkin aikoo. En kuitenkaan ohjeistanut, sanoin vain tulevani kyllä jossakin vaiheessa. Totuus vaan on, etten tiedä tuleeko sitä vaihetta koskaan. Ja sehän tässä kupolista ottaakin, kun mitään ei voi suunnitella.
No en minäkään siellä työttömyyttä ylistä (hymiö). Itselläni on vain "oikeita" face kavereita, jotka kyllä varmasti tietävät kyynisyyteni, pessimistisyyteni, sarkasmin käyttöni ja epätoivoni tulevaisuutta kohtaan. (Tai jos eivät tiedä, niin ovat kyllä kuuroja ja sokeita, hymiö)Joskus faceen tulee laitettua kommentti, josta kehkeytyy ihan hauskaa sanailua yhden toisen työttömän ystäväni kanssa. Se on välillä suorastaan terapeuttista. Haluan painottaa, että niistäkin keskusteluista jokaisen pitäisi hoksata työttömän epätoivo, vaikka asiat on esitetty huumorin keinoin. Yleensä sanailumme päättyy siihen, että toteamme, että kyllä mekin vielä joku päivä... (Hymiö) Sillä jaksaa taas päivän loppuun, kunnes epätoivo taas valtaa mielen. Ja vielä se, että vaikka olen todella ahdistunut tilanteeseeni, yritän olla varsinaisesti ruikuttamatta tai keräämättä sääliä. Omasta pahasta olosta voi puhua myös huumorin keinoin. Niin ja ps. poistakaa nyt ihmeessä ne facekaverit, joiden päivitykset teitä ahdistaa!!!
VastaaPoistaMinustakin olisi ihan mukavaa jutella jonkun toisen ''työttömyyden asiantuntijan'' kanssa, ja kyllä minä vitsiäkin voin tästä tilanteesta vääntää. Kylläkin naamatusten, ei naamakirjassa. Ei vaan satu olemaan ihan lähipiirissä työtöntä, joitakin työttömiä puolituttuja on. Lähipiiri on pahoillaan tästä tilanteestani, ja en halua kuormittaa heitä liikaa asialla. Äidin kanssa en suostu enää työttömyydestä puhumaan, sillä hän kyllä löytää ne juuri väärät sanat. Joskus hän soittaa ja käskee hakea töitä jostain paikasta. Ympäristöministeriöönkin pitäisi kuulemma hakea. Sitten kun yritän rauhallisesti selittää, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia päästä ympäristöministeriöön töihin työttömänä ja suhteettomana, niin alkaa itkupotkuraivari:''Pitää sitä jonnekin hakea, menet sinne ja vaadit töitä. Esittelet osaamistasi. Sinä olet niin paljon kouluja käynyt!'' Hänen ikäistensä, itse hyvin vähän kouluja käyneiden, on vaikea ymmärtää, että nykyään on mahdollita suorittaa vuosia kestävä, vaativa koulutus ja silti jäädä lehdelle soittelemaan. Ei siinä mitkään vaatimiset auta, kun on vaan joka paikkaan liian työtön.
PoistaMinullakin on valitettavasti kokemuksia tästä vanhempien hyvää tarkoittavasta, mutta rasittavasta työpaikkavinkkailusta. Olen suorittanut nuorena 90-luvun lopussa erään perustutkinnon, mutta en ole tehnyt sen alan palkkatöitä päivääkään, koska jo silloin oikean palkallisen työkokemuksen puute oli merkittävä este työllistymiselle. Nyt sitten 2010-luvulla oli samaisen alan avoin työpaikka, jonka isäni oli jostakin bongannut ja kehotti minua sitä hakemaan. Yritin selittää hänelle, ettei minulla ole lainkaan alan työkokemusta, ja että koulutukseni olisi jo armottomasti vanhentunut. Tähän sain häneltä vastauksen, että työnantaja opettaisi minulle ne työtehtävät. Eli tässä on hyvä esimerkki, kuinka pihalla ikänsä samassa paikassa töitä tehneet vanhemmat ihmiset voivat olla nykyajan työelämästä ja sen vaatimuksista. Ehkä heidän nuoruudessaan on voinutkin saada töitä toistakymmentä vuotta vanhalla tutkinnolla ilman alan työkokemusta ja työnantaja on voinut paljon itse kouluttaakin työntekijöitään, mutta kyllä nykyisin vaaditaan tuoretta koulutusta ja vuosien työkokemusta lähes joka alalla mikä sinällään on aivan mahdoton yhtälö, koska vastavalmistuneilla ei yleensä vielä sitä kokemusta ole muusta kuin opintojen aikaisista palkattomista harjoitteluista, joita työnantajat eivät oikein tahdo hyväksyä oikeaksi työkokemukseksi.
PoistaJuuri noin pihalla vanhempi ikäpolvi on. Katsoin juuri työpaikkailmoitusta puskutraktorin kuljettajaksi ja siihenkin hommaan vaadittiin min 2 vuoden kokemusta puskutraktorin ajamisesta.
PoistaItselläni kokemusta monenmoisesta maansiirtokoneen ajamisesta, muttei vuosia joten tuollaiseen olisi aivan turha hakea.
Ei työnantaja tänä päivänä perehdytä saati opeta. Niin paljon on vapaana osaajia, ettei työnantaja haaskaa aikaa kouluttamiseen vaan osottaa saavansa tulosta välittömästi, aivan kuin ihminen olisi vasta hankittu tehokkaampi tuotantokone...
Aivan naurettavan kohtuuttomia tuollaiset kahden vuoden kokemusvaatimukset johonkin puskutraktorilla ajamiseen. Itselläni ei ole kyseisestä työstä kokemusta, mutta luulisin ilman mitään väheksyntää, että työ sujuisi lähes keneltä tahansa ihan mallikkaasti vaikkapa aivan muutaman viikonkin intensiivisellä harjoittelulla työympäristöstä riippuen. Eihän se homma nyt sentään mitään avaruussukkulan ohjastamista ole.
PoistaNykyisin vain vallitsevat työnantajien markkinat ja todella kokeneitakin alansa ammattilaisia on työttömänä ja silläpä työnantajilla on varaa asettaa todella kovia vaatimuksia työnhakijoille. Työelämässä sitten pyörivät kokoajan ne samat naamat, joilla on sitä kokemusta ja muut työttöminä odottelevat vuoroaan, jota ei koskaan tule, kun ei saa ilman työkokemusta edes välttämättä sitä ensimmäistäkään työpaikkaansa, josta sitä kokemusta voisi kerryttää.
Niin ovat! Kaksitoistavuotiaana hyppäsin Bobcat:n puikkoihin ja kaivoin vanhempien tontilta useita isoja kiviä pois maasta, sekä kaivoin kuopan viiden kuution sakkasäiliölle& tarvittavat kanavat talolle, sekä harmaavesikaivolle.
PoistaKyllä noita koneita oppii ajamaan kun hetken totuttelee. Molemmat vanhemmat kävivät vuorotöissä ja tunnit loppuivat päivästä kesken kun iltayhdeksän jälkeen ei oikein henno mellastaa koneiden kanssa, voi olla naapurisopu koetuksella jos yötä myöten hommia painaa, niinpä ehdotin kaivavani nuo tarvittavat jutut ja vanhemmat antoivat minun nousta puikkoihin.
Minulla saattaisi olla tarjota sinulle mielekästä työtä ja koulutusta! Millä aloilla/minkälaisissa työtehtävissä olet ennen ollut? Onko sinulla unelmia tai haaveita, mitä haluaisit saavuttaa? Missä päin Suomea asut? Ota yhteyttä, niin kerron sinulle mistä on kysymys ja katsotaan mitä mieltä olet! :) anniina.kopperoinen@gmail.com
VastaaPoistaAurinkoisin Terveisin
Heipä hei. Olen tosiaankin työtä vailla, hyvin hoksattu. Voisitko kuitenkin, ennen kuin alan henkilökohtaisia tietojani jakaa, avata hieman tarkemmin millaisesta työstä ja koulutuksesta onkaan kyse? Jos kyse on verkostomarkkinoinnista, niin enpä tiedä onko se nyt tähän tilanteeseen se oikea ratkaisu. Jos kuitenkin kyse on vaikkapa luontoselvitysten laatimisesta, niin härifrån tvättas! Täytyypä sanoa, että siinä tapauksessa keksit omaperäisen tavan rekrytoida ihmisiä.
PoistaAurinkoisin terveisin
Osaton
Joo ei helvetissä mitään pyramidihuijaussekoiluja!
PoistaOnnetonhan on myöskin kova kauhuleffafani ja jos minulla olisi rajattomasti rahavaroja, niin palkkaisin hänet kirjallisesti lahjakkaana kirjoittamaan suomalaisen zombie-leffan kässärin ja siihen voitaisiin sitten Harlinin Rennyäkin houkutella mukaan ohjaajaksi isolla rahalla.
Eikä välttämättä mikään sellainen perinteinen apokalyptinen zombieklisee, vaan pikemminkin jossakin Lapin korvessa tapahtuva Kingin Uinu, Uinu Lemmikkini -tyylinen juttu vanhojen saamelaisten jollakin muinaisella hautuumaalla Evil Deadia apinoiden ja mökkeillen. Tai sitten tapahtumat voisivat sijoittua myöskin Kotkan tai Turun saaristoon jollekin jumalan hylkäämälle mökkisaarelle...
Toisaalta jokin nuorten miesten armeija-aikaan sijoittuva inttijuttukin voisi toimia, missä tyypit löytäisivät sieltä Lapin korvesta sotaleirillään jonkin vanhan 2. maailmansodan aikaisen natsien bunkkeriluolaston...
Itse olen monesti nähnyt krapulassa painajaisunia sellaisesta pienestä vanhan ajan kerrostaloyksiöstä, jossa on sellainen iso vihreänvärinen marmorista veistetty vanhanaikainen naisten meikkauspöytä peileineen. En tiedä mikä siinä suoranaisesti pelottaa, mutta se pelko aina liittyy jotenkin siihen pöydän peiliin...
Olen monet kerrat yrittänyt kirjoittaa kyseisestä aiheesta kauhunovellia, mutten tiedä miten alottaisin sen tarinani tai miten sovittaisin uskottavat henkilöhahmot siihen paikkaan jne. Paras vaihtoehto on ollut, että nuori rakastunut pari muuttaa ensiasuntoonsa sinne ja se pöytä on siellä entisen asukkaan jäljiltä ja tietenkin on hämärä historia sillä vanhalla asukkaalla, että miksi muutti pois jne.
Se pöytä on kuitenkin peräisin varmaankin joltakin 1800-luvulta ja muistuttaa jopa jotenkin vanhojen kirkkojen urkuja massiivisten koristeidensa kera.
Vaikuttaa varmasti sekopäiseltä, mutta hulluuden ja luovuuden raja on veteen piirretty viiva. :)
Joo ei Harlinin Rennyä ohjaamaan vaikka ilmaiseksi saisi. Elokuva natseista ja zombeista Lapissa on jo tehty, Dead Snow. Natseista on muutenkin turha mitään kauhuelokuvaa tehdä, sillä mikään keksitty tarina ei vedä vertoja natsien todellisille teoille.
PoistaVihreä meikkauspöytä... mjoo-o, mutta eikös yksiö ole hieman liian pieni tapahtumapaikaksi? Pitää olla talo ja kellari. Kellarissahan ne möröt asustelevat. Tai kai se voi olla ullakkokin. Mieluummin kuitenkin kellari. Tai pieni mökki siellä saaressa ja maakellari.
Uskottavat hahmot. Hahmot ovat uskottavia, kun ne käyttäytyvät ja tuntevat kuten oikeasti ihmiset tekevät. Katselin juuri Netflixistä kaikki Wallanderit läpi (meni pari kuukautta). Meinasin jättää katsomisen kesken, kun joka elokuvassa juoni oli melko tasaisen tylsä. Henkilöhahmot olivat epäuskottavia. Jos vaikka jonkun mies oli murhattu, niin vaimo istui sohvalla täydessä tällingissä vastaillen rauhallisesti poliisin kysymyksiin. Kun oikeastihan siinä tilanteessa ihminen on järkystyksestä sekaisin, naama turvoksissa kaikesta itkemisestä ja joku kädestä pitelemässä. Wallanderissa urhin omainen vaan tarjoaa kaffia ja pullaa ja lähtee sen jälkeen normaalisti töihin tai kauppaan. Mies kuoli, hopsansaa. Mitähän sitä illalla laittaisi ruoaksi, lihapullia? Katsoin kuitenkin kaikki elokuva läpit ihan vaan Ystadin maisemien takia. Ja kyllä minä ne kaksi viimeistä elokuvaa osittain itkeä pöristelin läpi, sillä Wallanderin kohtalo oli aika ikävä.