Minun puolestani kesä voisi olla jo ohi

Työttömälle kesä voi olla yhtä helvettiä. Ainakin tälle työttömälle on. Aikaa olisi määrättömästi, voisi reissata ja käydä konserteissa, mutta rahat ovat totaalisen loppu. Tähän joku viisas tietenkin heittää, että ainahan voi tehdä jotain ilmaista (tai lähes ilmaista), käydä kävelyllä, uimahalllissa, kirjastossa jne. No haista mitä kerkiät, sanon minä tällaiselle viisaalle. Ihanko pokkana väität, että kirjasto on sama asia kuin joku maksullinen tapahtuma ihmisten keskellä? Naamakirja onkin tästä syystä pullollaan päivityksiä tyyliin ''olipa virkistävä päivä ystävien kanssa kirjastossa!'', ''ihanaa, loma alkoi ja lähdettiin koko perheen voimin viikoksi uimahalliin!''. Kyllä siellä puhutaan huvipuistoista, mökkilomista, festareista sekä ystävien kanssa grillaamisesta ja valkoviinin kittaamisesta. Olen kateellinen ja katkeroitunut, myönnän ihan suoraan. On ikävää kuunnella muiden lomasuunnitelmia. Yritän olla onnellinen muiden puolesta, mutta en pysty. Yksikin ystävä viimeksi nähdessämme hoki useaan otteeseen, että ajattele, koko kesä vielä edessä, niin monta kivaa tapahtumaa vielä tulossa! Hänelle ei varmaan tullut mieleen, ettei työttömällä ole varaa mihinkään, eikä tiedossa ole mitään kivaa. Eihän sitä tietenkään voi tajuta, jos ei ole itse työttömyyttä kokenut. Ja nimenomaan työttömyyttä yksineläjänä. Joillakin sentään on työssäkäyvä puoliso jakamassa kustannuksia ja muutenkin tukemassa jaksamista. Yksin oot sinä, työtön yksineläjä, kaiken keskellä yksin.

En haluaisi mennä ulos ovesta ollenkaan, mutta pakkohan sitä on koiraa ulkoiluttaa ja kaupassakin käydä. Nytkin on jääkaappi melko tyhjillään, mutta en halua mennä kauppaan kuin vasta illalla, koska silloin siellä on vähemmän ihmisiä. Illan tullen peikko nousee luolastaan. Lounaaksi on siis tiedossa riisiä, pakastevihanneksia ja soijakastiketta. Noh, sehän olisi jossakin Afrikan nälkämaassa juhla-ateria.

Oikeasti en edes haluaisi lomailla, vaan mennä töihin. Nousta aamulla kellon soittoon, kammata hiukset (nythän siihen ei ole mitään syytä, koira ei valita sotkukampauksesta) ja polkea pyörällä sorvin ääreen. Haluaisin saada työstäni palkkaa säännöllisin väliajoin, haluaisin vapauttaa ajatukseni johonkin muuhun kuin ainaiseen rahan riittävyydestä huolehtimiseen. Jani Kaaro on kirjoittanut mielenkiintoisen kolumnin Hesariin siitä, kuinka köyhyys nipistää aivokapasiteettia. Niin totta, ainakin minun kohdallani. Mitään muuta ei jaksa enää ajatella kuin tätä ainaista surkeutta. Vielä kuitenkaan en ole luovuttanut totaalisesti, yritän pyristellä tästä tilanteesta ulos, lähetän työhakemuksia ja mietin koulutusmahdollisuuksia. Mutta päivä päivältä epätoivo on syvempää.

Pitäiskö tähän loppuun kirjoittaa jotain positiivista? Ei heru tällä erää, ei sitten millään.