Turha meikäläistä yrittääkään kategoriin laittaa

Mikä on työttömyydessä pahinta? Onko se työttömyydestä johtuva köyhyys? Kaikesta pitää kieltäytyä, lautasella välillä pelkkää riisiä soijakastikkeella, päälle hajoavat vaatteet. Ei, pahinta minulle ei ole köyhyys. Entä yhteisön ulkopuolelle jääminen? Sinua ei kaivata missään, ei työpaikalla tai oppilaitoksessa. Aamulla ajoitat koiranpissatuksen niin, ettei sinun tarvitse kateellisena väistellä sitä töihin ja kouluun kiirehtivää ihmisten massaa. Pahaltahan se tuntuu, muttei sekään vielä muserra minua.

Pahinta on se, että minut pitkäaikaistyöttömänä määritellään joksikin sellaiseksi, jota en ole. Koska olen ollut yli vuoden työttömänä, olen useimpien mielikuvissa työkyvytön, syrjäytynyt ja muutenkin saamaton. Minulle on oikeastaan melko sama, mitä esimerkiksi naapurini ajattelee minusta. Hän ei tunne minua, hän ei voi tietää todellisesta työkyvystäni tuon taivaallista. Mutta niin eivät voi ne lukemattomat rekrytoijatkaan, joille työhakemuksia lähettelen. Minun hakemukseni sysätään ei-pinoon, koska minä olen pitkäaikaistyötön. Pilalle mennyttä tavaraa. Tätä mielikuvaa vastaan taisteleminen on kuin taistelu tuulimyllyjä vastaan. Niin turhauttavaa, että tekee mieli karjua ääneen. 

Hei pitkäaikaistyötön, täällä sinusta koituvat kustannukset on laskettu: Pitkäaikaistyöttömän hinta: 600 000 euroa  Jos olet nuori, se on sitten miljoona euroa. Häpeä työtön, sinä pelkkä kuluerä yhteiskunnalle. Samassa jutussa tosin todetaan, että pitkäaikaistyöttömyys on levahtanut käsiin, jopa tuplaantunut neljässä vuodessa. Voisiko ajatella, että nyt on työttöminä entistä enemmän koulutettuja ja osaavia ihmisiä verrattuna paremman työllisyystilanteen aikaan? En usko millään, että puolet heistä syrjäytyy lopullisesti työelämästä. Tämän päivän hullunmyllyssä lähes jokainen voi joutua työttömäksi. Moni työssäkäyvä ei tätä ymmärrä ja se onkin sitten melko karu kokemus löytää itsensä koulutettuna ja kokeneena viilamassa CV:tä jossain pilipali kurssilla. Sanoisin, etten toivo sitä kenellekään, mutta valehtelisin.

Näin kerrotaan Ilta-Sanomien jutussa: Tällainen on tyypillinen pitkäaikaistyötön  Tyypillinen pitkäaikaistyötön on siis eläkeikää lähestyvä 60-64 vuotias mies, joka on aiemmin todennäköisesti ollut rakennustyöntekijä. Mutta mietitäänpä jutun lukuja uudelleen. Kesäkuun lopussa vähintään vuoden työttömänä olleita oli 110 300. Eniten pitkäaikaistyöttömiä oli 60-64 vuotiaiden ryhmässä: 30 907. Eli 79 393 oli sitten jotain aivan muuta. Tuollainen tyypillinen pitkäaikaistyötön on pelkkä myytti. Pitkäaikaistyöttömiä on joka lähtöön: työkykyisiä ja työkyvyttömiä, koulutettuja ja ilman koulutusta olevia, masentuneita ja täysissä ruumiin ja sielun voimissa olevia, lihavia ja laihoja, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia.

Pyllistän tällaisille yleistyksille ja höpön löpön kustannuslaskelmille. Minä en ole mies. Minä en ole kuusikymppinen tai juuri teini-iän ylittänyt. Minä en ole kouluttamaton. Minä en ole työkyvytön. Minulla ei ole ongelmia elämänhallinnan kanssa. Jos nyt pientä alakuloa ja ahdistusta onkin, niin ei kuitenkaan mitään niin vakavaa, ettei sitä kuukausittainen tilipussi parantaisi. 

Mikä on kun ei taidot riitä?

Tänään olen kirjoittanut sähköpostia sekä TE-palveluille että koulutusohjelman suunnittelijalle ja laatinut kaksi työhakemusta. Melko reipasta toimintaa elämäntapaintiaanilta. Myönnettäköön, etten useimpina päivinä ole todellakaan näin tehokas. Miksen ole? Eikö työnhaku ole työttömän työtä? No ei ole, se on työllistymisväylän etsimistä, ei työtä. Työnhausta ei makseta palkkaa ja väittäisin, että verrattuna lähes mihin tahansa työhön, se on henkisesti kuormittavampaa. 

Kuvittele työpäiväsi olevan saman toistoa, vähän niin kuin elokuvassa Päiväni murmelina. Menet töihin, avaat koneen, laadit sinulta vaaditun kirjallisen raportin ja lähetät sen esimiehellesi. Olet nähnyt raportin kirjoittamisessa vaivaa ja odotat kiitosta ja kannustusta. Esimies lähettää sinulle sähköpostia ja kertoo, ettei raportti tällä kertaa ole parhaimpien joukossa. Yritä toki uudelleen. Ja seuraavana päivänä sinä taas avaat koneen, laadit raportin, lähetät sen ja esimies lähettää taas viestiä, ettei kelpaa. Sinä et kelpaa. Työkaverisi Seijan raportti kelpuutettiin, mutta sinun raporttiasi ei. Yritä toki uudelleen. Välillä hiot raporttiasi, vaihdat kirjoitustyyliä tai fonttia, lisäät muutaman kuvan. Käyt välillä koulutuksessa, jossa sinua selvästi tollompi kouluttaja neuvoo sinulle, kuinka raportti kannattaa laatia, että se vihdoin hyväksyttäisiin. Koulutuksesta ei ole kuitenkaan mitään hyötyä, hylkäävät viestit vaan jatkavat sähköpostiin kilahtelua. Yritä toki uudelleen. Kuinka kauan jaksat yrittää?

Työnhaku on jatkuvaa itsensä tyrkyttämistä. Ylisanojen keksimistä, miksi juuri minut pitäisi valita kyseiseen tehtävään. Pitää muistaa olla persoonallinen ja vältää niitä kuluneita fraaseja, joita suurin osa muista työnhakijoista käyttää. Olen tiimipelaaja. Niin olenkin, muttei sitä työhakemukseen kannata noilla sanoilla kirjoittaa. Olen rehellinen ja luotettava. Kaikki ovat tai ainakin ovat olevinaan. Työhakemus ei ole deitti-ilmoitus ja tuolla lattealla kuvauksella ei menesty edes sinkkumarkkinoilla. 

Lähes jokapäiväinen kysely, että kelpaanko minä, on henkisesti äärimmäisen kuluttavaa. Ei, sinä et kelpaa -vastaus on aina pettymys, joka joskus häipyy taka-alalle nopeasti ja joskus korventaa karvaana rintaa viikkojen ajan. Pitkään työhakemuksia turhaan lähettänyt työtön, joka sinnikkäästi vielä jatkaa työväylän etsimistä, osoittaa mielestäni sellaista sinnikkyyttä ja mielenlujuutta, että sitä soisi työnantajan arvostavan. Tosielämässä ei näin kuitenkaan ole, pitkäaikaistyöttömän leimaa pitää työhakemuksissa peitellä kaikin tavoin. 

Tästä lähtien kirjoitan työhakemukseni täysin eri tyylillä. Viis veisaan niistä ohjeista, joita joka puolella tuputetaan. Latteuksia en aio edelleenkään käyttää, mutta nostan työttömyyteni reilusti framille ja yritän pakottaa rekrytoijan miettimään, että voisiko työttömyyden nähdä luonnetta lujittavana, ei työkykyä heikentävänä kokemuksena.

Ja tähän loppuun vähän Juha Tapsukkaa. Joo, hieman imelää, mutta Juha sen sanoo laulun keinoin.

Haihattelua

Olen tullut siihen lopputulokseen, ettei minulla ole paljon muita vaihtoehtoja kuin palata takaisin koulun penkille. Ulkomaille muuttoon minulla ei yksinkertaisesti ole varaa ja nykyisellä tutkinnolla voin pyyhkiä takapuolta. Uusi tutkinto on varmaan ainoa keino ''nollata'' tämä pitkä työttömyysjakso. Tokihan CV:seen jää ammottava aukko, mutten usko sen olevan este työllistymiselle, jos valitsemallani alalla on runsaasti töitä.

Olen pitkän harkinnan jälkeen päätymässä sosiaalialaan. Se on käsittääkseni hyvin työllistävä ja olettaisin, ettei korkea ikä ole este työllistymiselle. Sosiaalityötä ei voida ulkoistaa Intiaan ja uskoisin sosiaalipalvelujen tarpeen vain kasvavan tulevaisuudessa. Jos jollakin on asiasta parempaa tietoa, niin virheelliset käsitykseni saa kernaasti korjata. 

Sosiaalialaa voi opiskella monissa eri oppilaitoksissa ja tutkintojakin on melko hengästyttävä määrä. Toivottavasti osaan valita oikein ja toivottavasti minut kelpuutetaan opiskelijaksi. Tällä hetkellä olen päätymässä yhteiskuntatieteiden maisterin tutkintoon pääaineena sosiaalityö. Täytyy vielä kiittää erästä blogin kommentoijaa, joka vinkkasi tähän tutkintoon johtavasta maisteriohjelmasta. Aion selvittää, onko minulla mahdollisuutta päästä opiskelijaksi. Joutuisin lukemaan perusopinnot sekä aikamoisen määrän aineopintoja avoimessa yliopistossa ennen kuin pystyn hakemaan kyseiseen ohjelmaan vuonna 2017 (toivottavasti se järjestetään myös silloin). Maisteriohjelma kestää rivakasti opiskellen kaksi vuotta ja minähän opiskelisin tietenkin kuuraketin nopeudella. Kolmen vuoden urakka siis. Pfiuh, hiki tulee jo ajatellessa. Lähihoitajaksi pääsisi nopeammin ja vähemmällä vaivalla, mutta minä en vaan yksinkertaisesti halua suorittaa ammatillista perustutkintoa, jolla ei vaativampia paikkoja pysty hakemaan. 

Tämä kaikki saattaa jäädä haihatteluksi, koska matkassa on tietenkin monta mutkaa. Avoimessa pitäisi suorittaa niin monta opintopistettä, että minut saatetaan tulkita täysipäiväiseksi opiskelijaksi. Mutta saako TE-palvelut opinnoista tietoa, jos en vaan ilmoita heille kaikkia opintoja? Piruako se niille kyttääjille kuuluu. Saanko suoritettua noita avoimen opintoja ajoissa? Ja jos saankin, niin hyväksytäänkö minut opiskelijaksi? Saanko opiskella omaehtoisesti työttömyysturvalla? Jaksanko opiskella? Onko ala oikea? Mikä on elämän tarkoitus? Entä maailman paras omenapiirakan ohje? 

Tässä aika hyvä ohje: Rahkainen omenapiirakka  (Valkosuklaa-limerahkan sijaan kelpaa tavallinen rahka. Maustettu rahka on kallista, eikä se edes maistu tuossa leivonnaisessa. Olen tehnyt myös kaksinkertaisena pellille. Mehevää ja namia.)

Panen suihketta kainaloon

Naapuritalossa on asuntonäyttö. 225 000 euroa 50 neliön kaksiosta. Lasitettu parveke merelle päin, integroidut kodinkoneet, kylpyhuoneessa paikka pyykkitornille, joo ihanaa, muttei se loppujen lopuksi ole kuin koppi betonilaatikossa. En malta olla miettimättä minkälaisen unelmien talon tuollakin hinnalla saisi. Taitaisi riittäisi alle puolet tuosta summasta.

Silkkikana - tämmöisiä täytyy olla tusina

Minä haluan maalle asumaan! Tulen jatkossa tekemään kaikki tulevaisuutta koskevat päätökset mummonmökki silmissä kiiluen. En vielä tiedä miten, mutta lopussa aion seistä kumisaappaat tiukasti lampaan sonnassa jossain navetan nurkalla. Aamulla avaan oven ja koirat kirmaavat vapaasti ulos. Istahdan pihakeinuun ryystämään teetä ja kuuntelen pihapuiden kottaraisten tirinää. Ruokin kanat ja lampaat. Jatkan talon maalaamista, nikkaroin silkkikanoille uuden orren. Iltapäivällä hoidan kasvimaata ja otan nokoset riippumatossa. Illalla leivon leivinuunissa leipää. Nukkumaan käyn karvakorvien kanssa. Saatan jossain välissä käydä töissäkin ja ehkä nikkaroinnit jäävät näin ollen viikonlopulle, mutta jos saan aamulla herätä linnunlauluun, niin ah sitä elämää!

Teen mitä lystää

Hallitus lyhentää ansiosidonnaista työttömyysturvaa sadalla päivällä eli 500:sta päivästä 400 päivään. Jos työsuhde on kestänyt alle 3 vuotta saa ansiosidonnaisesta ''nauttia'' 400 sadan päivän sijasta enää 300 päivää. Myös ansiosidonnaisen korotusosia joko leikataan tai niistä luovutaan kokonaan. Hallitus uskoo, että ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen leikkaukset kohentavat työllisyyttä reippaasti. Eli nyt siis työttömät marssivat nopeasti töihin, eivätkä jää laiskottelemaan kotiin ansiosidonnaisen turvin. 

Just, just. Niinhän se ihan varmasti tulee menemään. Eiköhän todellisuudessa lähes kaikki työttömät hae kuumeisesti töitä, riippumatta siitä mitä tukea saavat. Sellainen työtön, joka jää vapaaehtoisesti kotiin ansiosidonnaisen turvin, vaikka tarjolla olisi palkkatyötä, on mielestäni täysi pösilö. Fakta 1: työttömän on vaikeampi saada työtä kuin työnvaihtajan ja irtisanomispelkoisia työnvaihtajia on paljon hakijoiden joukossa. Fakta 2: mitä kauemmin työttömyys kestää, sen vaikeampi on työllistyä. Ihan sama kuinka hieno koulutus tai työkokemus on plakkarissa, ne pyyhkiytyvät työttömyyden pitkittyessä olemattomiin. Voit olla täysin työkykyinen ja -haluinen, mutta työnantajien plärätessä hakemuksia sujahtaa sinun CV:si helposti ei-pinoon. Vain siitä syystä, että olet pitkäaikaistyötön. Sitäpaitsi olet sen ansiosidonnaisjakson jälkeen lähes pari vuotta vanhempi. Ei hyvä. Suomessa ei arvosteta ikää ja kokemusta. Eikä myöskään sitä, että olet kenties hoitanut kotona lapsiasi tai sairasta äitiäsi. Jos olet ollut pitkään työtön, on se paha, paha asia. Eihän sinkkumarkkinoillakaan kukaan haluaisi deittailla pitkäaikaistyötöntä. Miksi kukaan haluaisi palkata sellaisen luuserin?

Näinkö raadollisesti ajattelen? No pakkohan se on katsoa totuutta silmiin. Työttömyyteni alussa ihmettelin sitä, miten jotkut työttömät sanoivat, etteivät enää hae töitä. Olin sitä mieltä, että aina kannattaa hakea, ei se ota jos ei annakaan. Nyt olen itse siinä pisteessä, että työnhaku tuntuu täysin turhalta touhulta. Mahdollisuuteni palkkatyöhön näin pitkän työttömyysjakson jälkeen on minimaalinen. Minun on pakko joko a) siirtyä jonnekin, missä palkkatyötä on tarjolla runsaasti i.e. ulkomaille tai b) mennä takaisin koulunpenkille opiskelemaan, toivoa jaksavani opiskella ja saavani opintojen jälkeen vielä töitäkin. Ulkomaille muutto vaatii rahaa (jota minulla ei ole) ja opiskelu tietää lisää epävarmoja ja taloudellisesti tiukkoja vuosia. Mukavat vaihtoehdot.

Tai sitten. Voisinhan olla hieman hullu ja tehdä jotain repäisevää. Jotain jota ihan oikeasti haluan tehdä. Meni syteen taikka saveen. Kirjoittaa vaikka kirjaa. Entä jos olisin siinä hyvä? Kouluaikoina ainakin olin. Voisin aloittaa opinnot (ei mitään kovin vaativaa), opiskella vasemmalla kädellä siinä sivussa ja oikeasti kirjoittaa kirjaa. Opintojen pitää kelvata TE-palveluille, jotta saan luvan opiskella omaehtoisesti työttömyysturvalla. Ja jos sitten olenkin täysin paska kirjoittajana, on minulla varasuunnitelmana opiskelemani uusi tutkinto, jolla kenties saan töitä. Comprende, amigo? 

Mitä minulla on enää menetettävää? Olen yrittänyt päästä normaalia kautta työelämään, tekemään ns. normaalia työtä, tehnyt kaiken niin kuin pitikin. Silti kaikki ovet on läsäytetty nokan edestä kiinni. Olen älykäs, lahjakas, korkeasti koulutettu, terve ja työkykyinen. Mutta en kelpaa minnekään, en vaikka osallistuisin kaikkiin mahdollisiin koulutuksiin tai kirjoittaisin hakemuspinon parhaiten kirjoitetun hakemuksen. Sama kai sitten tehdä mitä huvittaa. 

Mitäs läksit

Uravalmennus on ohitse ja nyt on pääkoppa täynnä uusia ideoita. Siis entistä enemmän sekaisin olen. Itseäkin ihan jännittää, että millehän sitä oikein alkaa! Kunhan nyt jollekin alkaa. Kotona kökkiminen alkaa tuntua sellaiselta vankilalta, että suoraan sanottuna tekee mieli ryöstää pankki tai räjäyttää torilla möllöttövä paksu poliisipatsas. Ihan sama ja voi perkele, että tämä työttömyys on epäreilua!

Kannattiko osallistua TE-palveluiden järjestämään koulutukseen? Tällä hetkellä ainakin kaduttaa. Osallistumisen takia työttömyysetuuteni maksuajankohta siirtyy noin viidellä päivällä. Olen tottunut, että etuus kilahtaa tilille parin päivän päästä työttömyysajan ilmoituksesta ja olen suunnitellut rahankäytön sen mukaan. Nyt kuitenkin pitää odottaa TE-palveluiden lausuntoa uravalmennuksen päättymisestä sekä työttömyyden jatkumisesta ja sitten vasta voin ilmoittaa olleeni työtön, työtön ja työtön.

Muutama päivä sinne tai tänne? Kunhan nyt joskus rahat tulevat? Pienikin viivästys voi kurjistaa elämää kummasti, jos elää kädestä suuhun eli kuluttaa kaiken rahan minkä saa. Ruoka loppuu huomenna tai ylihuomenna ja sen jälkeen täytyy joko syödä riisiä soijakastikkeella tai riisiä riisillä. Viimeisillä euroilla haen koiralle laatikon jauhelihaa. Osaisin kyllä säästää pahan päivän varalle, jos työttömyysetuudesta jäisi jotain säästettävää. Mutta kun ei jää, se paha päivä on nyt ja sitä pahaa päivää on kestänyt jo pari vuotta.

Voin tietysti pyytää pari kymppiä lainaan. Mutta VIHAAN lainaamista. Hävettää nöyrästi myöntää jollekin, että aikuisella ihmisellä on niin huonosti asiat, ettei ole vara ruokaan. Mutta sitähän se monen työttömän elämä on. Köyhyyttä. Häpeää. Nöyrtymistä.

Jos kelattaisiin aikaa pari vuotta taaksepäin, niin tuskin osaisin kuvitella itseäni näin koulutettuna ja työkykyisenä ihmisenä raapimassa kasaan kolikkoja halvinta jauhelihapakettia varten. Jaksoin opiskella ja tehdä matalapalkkaista työtä juuri sen ajatuksen voimalla, että valmistuttuani saisin töitä ja parempaa palkkaa. Mutta niin ei käynytkään, elintaso laski vain entisestään. Turha tulla minulle enää sanomaan, että kouluttautuminen kannattaa, sillä minun kohdallani on käynyt juuri päinvastoin. 

Sekaisin kuin seinäkello

Aivot ovat käyneet taas ylikierroksilla, ti-ti-tyy vaan. Osallistun kolme viikkoa kestävään uravalmennukseen, jossa mietitään oikein urakalla, että miksi sitä isona alkaisi. Kuten uumoilin, muut osallistujat ovat ihan eri aloilta. On juuri lukion päättäneitä, IT-firmoista pois potkittuja, maistereita, duunareita... laidasta laitaan. Ehkä hyvä niin. En ole pistänyt valmentajaa koville, vaikka niin tuossa edellisessä postauksessa uhkailin, koska hän on oikeastaan melko hyvä hommassaan. Ja minäkin olen oikeasti luonteeltani niin kiltti, että tuollaiset uhkailut voi jättää omaan arvoonsa. 

Eilen mietin pitkään farmaseutin koulutusta, koska sen pitäisi olla hyvin työllistävä. Alempi korkeakoulututkinto, 180 opintopistettä, noin kolmen vuoden urakka. Edellisvuosien valintakokeet eivät näyttäneet kovin mahdottomilta, kysymykset olivat monivalintakysymyksiä ihmisen anatomiasta ja fysiologiasta sekä kemiasta. Kaksi vuotta voisin luultavasti opiskella työttömyysetuudella (omaehtoinen opiskelu) ja viimeisen vuoden osittain toimeentulotuella ja osittain palkattuna, koska koulutukseen kuuluu palkallinen puolen vuoden harjoittelu. Ei siis mitenkään mahdotonta. Farmaseutin palkka ei ole kovin kummoinen, luonnollista naisvaltaisella alalla, muttei täysin huonokaan. Kyllä sillä toimeen tulisi ja näin säästäväiseksi pakosta oppineella siitä jäisi mukavasti säästöönkin. 

Mutta sittenpä päästäänkin siihen kysymykseen, että kiinnostaako minua oikeasti farmasia? Eipä erityisemmin. Enemmän kuitenkin kuin esimerkiksi liiketalous tai kosmetologin koulutus, jotka eivät kiinnosta semminkään. Voisinko kuitenkin innostua farmasiasta niin paljon, että vikkelästi opiskelisin itselleni uuden tutkinnon? En tiedä. Haluanko tehdä farmaseutin työtä? En oikeastaan. Mutta töitä ja palkkaa haluaisin kuumeisesti saada. Ja vakautta elämään, jotta voisin suunnitella tulevaisuutta. 

Melko varma työllistyminen ei taida riittää minulle motivaatioksi monen vuoden opiskelulle. Nyt on keksittävä jotain, josta tiedän innostuvani oikeasti. Eräs ajatus onkin pikku hiljaa hautunut täällä pääkopassa. Kerron myöhemmin lisää, jos juttu saa tuulta alle. Sanotaan vaan näin mystisesti, että ehkä toisen epäonni on toisen onni. 

Ja sitten kevennykseksi video kaikkille koiraihmisille ja miksei muillekin (kannattaa isontaa ruutua alhaalta oikealta):