Voi veljet ja sisaret, nyt se sitten tapahtui. Useamman vuoden työttömyyden jälkeen (pikku pätkä töitä välissä) TE-palvelut vihdoin lähetti minullekin TYÖTARJOUKSEN. Nyt pamautetaan kuohujuomaa ja kilistellään. Tästä se lähtee!
Eikun. Jaa. Työtarjouksessa vain kehotetaan hakemaan määräaikaista ympäristötarkastajan virkaa. Antamieni työnhakutietojen mukaan TE-toimisto on nimittäin arvioinut, että ammattitaitoni ja osaamiseni vastaa tehtävän vaatimuksia. Heh, heh, millähän ammattitaidolla ja osaamisella se työkkärin täti tai setä on näin arvioinut. Onko mittään hajua, että mitä se ympäristötarkastaja oikein tekkee?
No on se täti/setä ihan oikein tietokoneavusteisesti arvioinut. Koulutus natsaa, osaaminen natsaa ja työkokemuskin osittain natsaa. Juttu on vaan niin, että tuo paikka on sadan prosentin varmuudella menossa jollekin ennalta valitulle tyypille. Oulu, tuo tietokonenörttien ja selluköpien ihmemaa, on luonnontieteilijälle karua seutua. Selkeästi ympäristöalan osaajien paikkoja tulee hakuun n. 10-20 vuodessa ja niistä käydään veristä taistelua. Viimeksi kun hain tällaista ympäristötarkastajan määräaikaista pestiä, niin hakijoita taisi olla yli 100 ja tehtävään valittiin joku Seija-Annikki (nimi muutettu), joka oli jo ennestään määräaikaisessa tehtävässä kaupungin ympäristötoimessa. Jos olisi kyseessä vakinainen virka, niin sitä olisi täysi mahdottomuus talon ulkopuolelta saada. Vakinaisia virkoja en yleensä hae, sillä sudokujen ratkominenkin on työllistymiseni kannalta järkevämpää puuhaa.
Tämä kyseinen määräaikainen pesti, jota nyt täytyy siis oikein TE-toimiston uhkauksien kera hakea, oli jo ennestään hakulistallani. Tarkoitus oli siis hakea sitä huomenna tai ylihuomenna, avata Kuntarekry.fi -palvelu sen sadannen kerran, muokata jotain entistä hakulomaketta, lähettää hakemus ja unohtaa koko asia sen siliän tein. Työtarjouksessaan TE-palvelut kehottaa minua ilmoittamaan tarjotun työn saamisesta viimeistään viimeisenä hakupäivänä. Steady on! Mistä hitosta minä sitä voin tietää ennen ei kiitos -sähköpostin saapumista? Tai tiedänhän toki. Ainoa mahdollisuuteni päästä edes haastatteluun tapahtuu niin että kaikki muut luonnontieteilijät kerätään torille ja teloitetaan. Rätätätätää. Ja sittenkin paikka menee mitä suuremmalla todennäköisyydellä jollekin vähemmän työttömälle insinöörille tai vaikkapa kauppatieteiden maisterille kaupungin talousosastolta.
Kuten arvata saattaa, puhkun täällä innostuksesta. Osaamiseni on huomioitu. Rasti seinälle ja yksi lähetetty työtarjous TE-palveluiden plakkariin. Niitähän lähetettiin viime vuonnakin yli 500 000 kpl. Mikä on, kun ei tarjottu työ kelpaa?
keskiviikko 4. tammikuuta 2017
tiistai 27. joulukuuta 2016
Mielensäpahoittaja saa nyt mennä
Vuosi ei ole vielä vaihtunut, mutta voisin jo nyt tehdä uuden vuoden lupauksen: ensi vuonna en ota työttömyyteen liittyvien juttujen kommentointia henkilökohtaisesti. Tunnen ainoastaan sääliä ''tuet pois laiskoilta työttömiltä'' -kommentoijia kohtaan, sillä niinhän oikeasti kuuluu tuntea kirjoitustaidottomia, sivistymättömiä ja tapakoulutusta kipeästi tarvitsevia kohtaan. Herra paratkoon sentään, eiväthän he mitään tyhmyydelleen mahda!
Tämä päätös pitää nyt todellakin tehdä, sillä olen pahoittanut mieleni niin monesti kuluvan vuoden aikana. Ihmisten totaalinen empatian puute, kylmyys ja jopa vahingonilo tyrmistyttävät. Maassa on erittäin paha työttömyysongelma, ja sadat tuhannet työkykyiset ihmiset ovat ilman työtä ja säällistä elantoa. Myötätunnon sijaan joillekin työllisille ja aikanansa lähes täystyöllisyyden aikaan työuransa tehneille eläkeläisille tämä on oiva tilaisuus päästä lyömään lyötyä. ''Minä olen kyllästynyt siihen, että minun verorahoillani elätetään sohvalla makaajia!''. ''Minun nuoruudessani ei ollut mitään tukia, jos aikoi syödä, niin töitä oli tehtävä!''. Tuppaa näiltä tupisijoilta unohtumaan, että vaikkei olisi koskaan joutunut työttömyyskorvausta nostamaan, niin kyllä niistä verorahoista on päässyt ihan takuulla myös nauttimaan. Kuka on maksanut päivähoitonsa tai koulutuksensa kokonaan? Käsi ylös. Maksa itse syöpähoitosi. Siis ihan koko hoito omasta pussistasi. Tulee äkkiä pussin pohja vastaan. Minä en hiihdä, ja minua ei kiinnosta pitää hiihtolatuja verovaroin yllä. Vedä itse omat hiihtolatusi. Teitkö liikaa töitä, kun luulit olevasi työpaikallasi korvaamaton? Tuliko burnout? Ei sinulla ole varaa marmattaa ja maata kotona toisten elätettävänä, hus takaisin töihin siitä. Ja niin edelleen. Kuulostaako fiksulta? No ei tietenkään kuulosta, mutta yhtä fiksulta kuulostaa työttömien patisteleminen olemattomiin töihin.
Tässä kohtaa täytyy huomauttaa, että myös opiskelijoita kohtaan ovat asenteet koventuneet. Opiskelijoiden opintorahaa leikattiin kovalla kädellä, mutta senkin jälkeen on opintoraha joidenkin mielestä aivan liikaa. Pitäisi kuulemma tehdä töitä tai ottaa lainaa, miksi yhteiskunnan pitäisi kustantaa opiskelut? No miksiköhän... ei opiskella enää ollenkaan, mennään vaan suoraan töihin. Ja nimenomaan tuottaviin töihin, ei mihinkään virastoihin papereita pyörittelemään. Niinhän se yhteiskunta toimii.
Tästä jutusta tänään pahoitin mieleni: Akateemisen pätkätyöläisen... Juttu perustuu Hesarin mielipidekirjoitukseen, jossa perheenäiti avautuu tukalasta taloustilanteestaan. Sanottava on, että mielipiteen kirjoittaja korostaa liikaa akateemisuuttaan, mutta Iltalehden jutun kommentointi on silti masentavaa luettavaa. Ei tiedä itkeäkö vai nauraa:
Pekka on sitä mieltä notta: ''Usein akaateminen saattaa olla enemmänkin uusavuton jolle lapsuudesta asti kasvatettu sitä, että kun on koulutus niin kakki tulee sen jälkeen vain olemalla. Valtion ja kuntien virat on monesti enemmänkin "päivähoitopaikka" viranhaltijoille jossa palkka tulee paikallaolosta netissä surfailemalla ja kahvilla juoruilemalla. Näitä "päivähoitopaikkoja" ei nykyisin valitettavasti riitä kaikille "akateemisille"
''Kakki tulee vain olemalla...'' tuolle oli pakko nauraa. Nauramisen jälkeen voisi kommentoijalta kysyä, että luuleeko hän oikeasti, että kaikki akateemisen koulutuksen saaneet ovat töissä valtion ja kuntien virastoissa? Sano ensi kerralla lääkärille, että s*atanan paperinpyörittäjä. Tai lapsesi opettajalle. Avioeroasianajajallesi. Ota yhteyttä geenitutkijoihin ja pyydä heitä menemään oikeisiin töihin.
Toinen Pekka (Puupää) on samoilla linjoilla: ''Valitettavasti akateemista koulutusta on huomattavan paljon liikaa ja virkamiehiä siten jo enempi kuin liikaa. Liike-elämä on markkinataloutta ja ottaa vain tarpeisiin uutta väkeä. Poliittisilla ratkaisulla joko vasemmaöta tai oikealta ei ole paljonkaan työllisyyteen vaikutusta. Lehtien palstoilla melskaa nykyisin suunnatpn määrää ihmisiä, joilla ei ole oikein minkäänlaista käsitystä kansantaloudesta.''
Olen Pekan viimeisestä möläytyksestä tismalleen samaa mieltä. Netti Pekalta ja kumppaneilta kokonaan kiinni ja vaikka videopelit sen sijaan pyörimään.
Juho sanoo niin kuin asiat ovat: ''Kannattaisi varmaan unohtaa se akateemisuus ja mennä töihin. Vinkki: töitä on, jos viitsii tehdä!''
Kiitos Juho viisaista sanoistasi. Laskeudun nyt alas tältä korskealta ja korkealta hevoselta nimeltään akateeminen koulutus ja menen töihin. Olen kyllä jo kauan ollut valms unohtamaan akateemisuuteni, mutta työnantajat eivät niinkään. Maisteria harvoin kelpuutetaan kaupan kassalle tai varastolle töihin. Tämäkin ''uusavuton kermaperse'' on ollut opintojensa aikana mm. tehtaalla tuotantotöissä, varastotöissä, trukkikuskina, siivoojana, tarjoilijana, kaupan kassana, mutta nyt keski-ikäisenä, korkeakoulutettuna ja TYÖTTÖMÄNÄ ei kelpaa enää niihin ''oikeisiin'' töihin, vaikka kuinka niitä hakisi ja viitsisi tehdä.
Tästä lähtien annan typerysten kommenteille sen arvon, joka niille kuuluukin. Ja faktahan on, että aamun kakkakikkareellanikin on enemmän painoarvoa kuin tuollaisilla aivopieruilla.
Tämä päätös pitää nyt todellakin tehdä, sillä olen pahoittanut mieleni niin monesti kuluvan vuoden aikana. Ihmisten totaalinen empatian puute, kylmyys ja jopa vahingonilo tyrmistyttävät. Maassa on erittäin paha työttömyysongelma, ja sadat tuhannet työkykyiset ihmiset ovat ilman työtä ja säällistä elantoa. Myötätunnon sijaan joillekin työllisille ja aikanansa lähes täystyöllisyyden aikaan työuransa tehneille eläkeläisille tämä on oiva tilaisuus päästä lyömään lyötyä. ''Minä olen kyllästynyt siihen, että minun verorahoillani elätetään sohvalla makaajia!''. ''Minun nuoruudessani ei ollut mitään tukia, jos aikoi syödä, niin töitä oli tehtävä!''. Tuppaa näiltä tupisijoilta unohtumaan, että vaikkei olisi koskaan joutunut työttömyyskorvausta nostamaan, niin kyllä niistä verorahoista on päässyt ihan takuulla myös nauttimaan. Kuka on maksanut päivähoitonsa tai koulutuksensa kokonaan? Käsi ylös. Maksa itse syöpähoitosi. Siis ihan koko hoito omasta pussistasi. Tulee äkkiä pussin pohja vastaan. Minä en hiihdä, ja minua ei kiinnosta pitää hiihtolatuja verovaroin yllä. Vedä itse omat hiihtolatusi. Teitkö liikaa töitä, kun luulit olevasi työpaikallasi korvaamaton? Tuliko burnout? Ei sinulla ole varaa marmattaa ja maata kotona toisten elätettävänä, hus takaisin töihin siitä. Ja niin edelleen. Kuulostaako fiksulta? No ei tietenkään kuulosta, mutta yhtä fiksulta kuulostaa työttömien patisteleminen olemattomiin töihin.
Tässä kohtaa täytyy huomauttaa, että myös opiskelijoita kohtaan ovat asenteet koventuneet. Opiskelijoiden opintorahaa leikattiin kovalla kädellä, mutta senkin jälkeen on opintoraha joidenkin mielestä aivan liikaa. Pitäisi kuulemma tehdä töitä tai ottaa lainaa, miksi yhteiskunnan pitäisi kustantaa opiskelut? No miksiköhän... ei opiskella enää ollenkaan, mennään vaan suoraan töihin. Ja nimenomaan tuottaviin töihin, ei mihinkään virastoihin papereita pyörittelemään. Niinhän se yhteiskunta toimii.
Tästä jutusta tänään pahoitin mieleni: Akateemisen pätkätyöläisen... Juttu perustuu Hesarin mielipidekirjoitukseen, jossa perheenäiti avautuu tukalasta taloustilanteestaan. Sanottava on, että mielipiteen kirjoittaja korostaa liikaa akateemisuuttaan, mutta Iltalehden jutun kommentointi on silti masentavaa luettavaa. Ei tiedä itkeäkö vai nauraa:
Pekka on sitä mieltä notta: ''Usein akaateminen saattaa olla enemmänkin uusavuton jolle lapsuudesta asti kasvatettu sitä, että kun on koulutus niin kakki tulee sen jälkeen vain olemalla. Valtion ja kuntien virat on monesti enemmänkin "päivähoitopaikka" viranhaltijoille jossa palkka tulee paikallaolosta netissä surfailemalla ja kahvilla juoruilemalla. Näitä "päivähoitopaikkoja" ei nykyisin valitettavasti riitä kaikille "akateemisille"
''Kakki tulee vain olemalla...'' tuolle oli pakko nauraa. Nauramisen jälkeen voisi kommentoijalta kysyä, että luuleeko hän oikeasti, että kaikki akateemisen koulutuksen saaneet ovat töissä valtion ja kuntien virastoissa? Sano ensi kerralla lääkärille, että s*atanan paperinpyörittäjä. Tai lapsesi opettajalle. Avioeroasianajajallesi. Ota yhteyttä geenitutkijoihin ja pyydä heitä menemään oikeisiin töihin.
Toinen Pekka (Puupää) on samoilla linjoilla: ''Valitettavasti akateemista koulutusta on huomattavan paljon liikaa ja virkamiehiä siten jo enempi kuin liikaa. Liike-elämä on markkinataloutta ja ottaa vain tarpeisiin uutta väkeä. Poliittisilla ratkaisulla joko vasemmaöta tai oikealta ei ole paljonkaan työllisyyteen vaikutusta. Lehtien palstoilla melskaa nykyisin suunnatpn määrää ihmisiä, joilla ei ole oikein minkäänlaista käsitystä kansantaloudesta.''
Olen Pekan viimeisestä möläytyksestä tismalleen samaa mieltä. Netti Pekalta ja kumppaneilta kokonaan kiinni ja vaikka videopelit sen sijaan pyörimään.
Juho sanoo niin kuin asiat ovat: ''Kannattaisi varmaan unohtaa se akateemisuus ja mennä töihin. Vinkki: töitä on, jos viitsii tehdä!''
Kiitos Juho viisaista sanoistasi. Laskeudun nyt alas tältä korskealta ja korkealta hevoselta nimeltään akateeminen koulutus ja menen töihin. Olen kyllä jo kauan ollut valms unohtamaan akateemisuuteni, mutta työnantajat eivät niinkään. Maisteria harvoin kelpuutetaan kaupan kassalle tai varastolle töihin. Tämäkin ''uusavuton kermaperse'' on ollut opintojensa aikana mm. tehtaalla tuotantotöissä, varastotöissä, trukkikuskina, siivoojana, tarjoilijana, kaupan kassana, mutta nyt keski-ikäisenä, korkeakoulutettuna ja TYÖTTÖMÄNÄ ei kelpaa enää niihin ''oikeisiin'' töihin, vaikka kuinka niitä hakisi ja viitsisi tehdä.
Tästä lähtien annan typerysten kommenteille sen arvon, joka niille kuuluukin. Ja faktahan on, että aamun kakkakikkareellanikin on enemmän painoarvoa kuin tuollaisilla aivopieruilla.
perjantai 9. joulukuuta 2016
Keittoa ja kauhuelokuvia
Note to self: kun teet mustapapukeittoa, niin kalasta kokonaiset maustepippurit pois ennen kuin dumppaat mustapavut keittoon. Nimimerkillä eihän niitä erota toisistaan ja melko tymäkkää keittoa oli.
Mutta maustepippuri, nam. Keittelin siis sitä keittoa ja mietin samalla, että jos olisin töissä, niin en tässä keittelisi keittoa, vaan seisoisin työpaikan ruokalan jonossa jonottamassa jotain pakkasesta lämmitettyä wieninleikettä, kumiperunoita ja jauheesta tehtyä bearnaisekastiketta. Mutta nyt kun ei ole niitä töitä, niin saan omassa rauhassa lusikoida lounaaksi vastatehtyä, maukasta keittoa. Papukeitosta kun on kyse, niin perästä tietenkin kuuluu, mutta täällä kotonapa sitten ainoastaan koiran iloksi töräyttelen.
Sillä vaikka niin olen mieleni tällä viikolla taas pahoittanut, kun olen lukenut ja kuunnellut työttömiin kohdistuvaa peen jauhantaa, täytyy välillä myöntää, että työttömyydessä on hyviäkin puolia. Ei tarvitse mennä sinne töihin, saa tehdä ajallansa ihan mitä huvittaa. Itse tarvitsen työtä lähinnä rahan takia, en niinkään seuran tai tekemisen puutteen takia. Viihdyn oikein hyvin itsekseni, olen aina viihtynyt. Minulla on sitä trendikästä omaa aikaa yllin kyllin. Huvittaa nuo kaikki blogit ja artikkelit, joissa kehotetaan työssäkäyvää, kiireistä ihmistä hidastamaan edes kymmeneksi minuutiksi päivässä. Kokonaiset kymmenen minuuttia! Kokeileppa sitä hidastamista koko päivän! Tai viikkoja! Kuukausia! Vuosia! Tarpeeksi kun hidastaa, niin saattaa alkaa miettiä, että onko siinä kiireessä ja ympäriinsä tohottamisessa mitään järkeä. Kuka sinua, ihminen hyvä, pakottaa siihen? Minulle hidastaminen ja mietiskely ovat elinehto. Olen jo vuosia tiennyt olevani erityisherkkä (hermostollinen ominaisuus, ei sairaus). Tarvitsen paljon omaa aikaa ja rauhaa, sillä kuormitun helpommin esimerkiksi melusta ja ihmisvilinästä kuin muut ihmiset. Olen kyllä seurassa sosiaalinen ja puhelias, mutten tarvitse ympärilleni ihmisiä jatkuvasti. Minulla on noin kymmenkunta ystävää, ei satapäistä tuttavalaumaa. Pyrin olemaan yhteyksissä vain sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa oikeasti viihdyn. En ymmärrä miksi tuhlaisin aikaani puolituntemattomien, aivan toisesta (arvo)maailmasta olevien ihmisten kanssa. En tiennyt kuin vasta vuosi sitten, että tälle ominaisuudelle on oma nimitys, erityisherkkyys, mutta olen kyllä muuten omat erityispiirteeni tiedostanut jo kauan.
Oletko sinäkin kenties erityisherkkä? Tutkimusten mukaan noin 15-20 % ihmisistä on. Esimerkiksi täällä voit tehdä helpon testin: Herkkyystesti
Kaikki erityisherkät eivät ole samalla tavalla herkkiä. Monet heistä eivät kestä katsoa kauhuelokuvia, mutta minä taas katson niitä oikein mielelläni. Ehkä saan niistä tällä herkkyydelläni enemmän irti?
Perjantai-ilta, elokuviahan sitä tekee mieli katsoa. Tässä suosittelemiani kauhuelokuvia:
Mutta maustepippuri, nam. Keittelin siis sitä keittoa ja mietin samalla, että jos olisin töissä, niin en tässä keittelisi keittoa, vaan seisoisin työpaikan ruokalan jonossa jonottamassa jotain pakkasesta lämmitettyä wieninleikettä, kumiperunoita ja jauheesta tehtyä bearnaisekastiketta. Mutta nyt kun ei ole niitä töitä, niin saan omassa rauhassa lusikoida lounaaksi vastatehtyä, maukasta keittoa. Papukeitosta kun on kyse, niin perästä tietenkin kuuluu, mutta täällä kotonapa sitten ainoastaan koiran iloksi töräyttelen.
Sillä vaikka niin olen mieleni tällä viikolla taas pahoittanut, kun olen lukenut ja kuunnellut työttömiin kohdistuvaa peen jauhantaa, täytyy välillä myöntää, että työttömyydessä on hyviäkin puolia. Ei tarvitse mennä sinne töihin, saa tehdä ajallansa ihan mitä huvittaa. Itse tarvitsen työtä lähinnä rahan takia, en niinkään seuran tai tekemisen puutteen takia. Viihdyn oikein hyvin itsekseni, olen aina viihtynyt. Minulla on sitä trendikästä omaa aikaa yllin kyllin. Huvittaa nuo kaikki blogit ja artikkelit, joissa kehotetaan työssäkäyvää, kiireistä ihmistä hidastamaan edes kymmeneksi minuutiksi päivässä. Kokonaiset kymmenen minuuttia! Kokeileppa sitä hidastamista koko päivän! Tai viikkoja! Kuukausia! Vuosia! Tarpeeksi kun hidastaa, niin saattaa alkaa miettiä, että onko siinä kiireessä ja ympäriinsä tohottamisessa mitään järkeä. Kuka sinua, ihminen hyvä, pakottaa siihen? Minulle hidastaminen ja mietiskely ovat elinehto. Olen jo vuosia tiennyt olevani erityisherkkä (hermostollinen ominaisuus, ei sairaus). Tarvitsen paljon omaa aikaa ja rauhaa, sillä kuormitun helpommin esimerkiksi melusta ja ihmisvilinästä kuin muut ihmiset. Olen kyllä seurassa sosiaalinen ja puhelias, mutten tarvitse ympärilleni ihmisiä jatkuvasti. Minulla on noin kymmenkunta ystävää, ei satapäistä tuttavalaumaa. Pyrin olemaan yhteyksissä vain sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa oikeasti viihdyn. En ymmärrä miksi tuhlaisin aikaani puolituntemattomien, aivan toisesta (arvo)maailmasta olevien ihmisten kanssa. En tiennyt kuin vasta vuosi sitten, että tälle ominaisuudelle on oma nimitys, erityisherkkyys, mutta olen kyllä muuten omat erityispiirteeni tiedostanut jo kauan.
Oletko sinäkin kenties erityisherkkä? Tutkimusten mukaan noin 15-20 % ihmisistä on. Esimerkiksi täällä voit tehdä helpon testin: Herkkyystesti
Kaikki erityisherkät eivät ole samalla tavalla herkkiä. Monet heistä eivät kestä katsoa kauhuelokuvia, mutta minä taas katson niitä oikein mielelläni. Ehkä saan niistä tällä herkkyydelläni enemmän irti?
Perjantai-ilta, elokuviahan sitä tekee mieli katsoa. Tässä suosittelemiani kauhuelokuvia:
- Kuolleiden aamunkoitto (Zack Snyderin versio)
- Hohto
- Night of the living dead (George A. Romeron vanha, mutta hyytävä versio, they're coming to get you Barbara!)
- World War Z
- 28 päivää myöhemmin
- 28 viikkoa myöhemmin (edellisen jatko-osa, yllättäen lähes yhtä hyvä)
- The Conjuring
- Manaaja (se ensimmäinen missä oksennetaan hernekeittoa)
- The Omen
- The Evil dead
- The Descent
maanantai 14. marraskuuta 2016
Täysin arvoton koulutus
Kävin muutama viikko sitten työhaastattelussa ja nyt kurkkasin työantajan sivuilta, että kuka sen paikan sitten sai. Täytyy sanoa, että olin ensin hieman hämmentynyt. Ja pian sen jälkeen näkyi taas punaista.
Jos Googlen hakutulokseen ja LinkedIn profiiliin on uskomista, niin työpaikka biotaloushankkeessa meni sitten jollekin Hannu Hanhelle, jolla on tutkinto suomen kielestä ja jolla on naurettavan vähän soveltuvaa työkokemusta. Tai saatan toki olla väärässä, ehkä hankkeessa tarvitaan taitoja, joita on hankittu kaupan kassalla. Taisi vaakakupissa painaa eniten ne kuuluisat verkostoitumistaidot eli tiskin alta tuttavalle meni tämäkin pesti.
Että mitähän v*ttua?! Eihän tässä ole tosiaan enää mitään mahdollisuuksia työllistyä, kun oman alan vähäiset työpaikat menevät muun alan ihmisille. Ympäristöasiantuntijan pallilla istuu monessa organisaatiossa insinööri, tradenomi, kauppatieteiden maisteri, medianomi tai mikä lie. Miksei samantein sosionomi, autonasentaja tai kondiittori? Kyllä on tosiaan tullut selväksi, ettei luonnontieteilijän koulutusta arvosteta peen vertaa.
Mua huvita enää mikään.
Jos Googlen hakutulokseen ja LinkedIn profiiliin on uskomista, niin työpaikka biotaloushankkeessa meni sitten jollekin Hannu Hanhelle, jolla on tutkinto suomen kielestä ja jolla on naurettavan vähän soveltuvaa työkokemusta. Tai saatan toki olla väärässä, ehkä hankkeessa tarvitaan taitoja, joita on hankittu kaupan kassalla. Taisi vaakakupissa painaa eniten ne kuuluisat verkostoitumistaidot eli tiskin alta tuttavalle meni tämäkin pesti.
Että mitähän v*ttua?! Eihän tässä ole tosiaan enää mitään mahdollisuuksia työllistyä, kun oman alan vähäiset työpaikat menevät muun alan ihmisille. Ympäristöasiantuntijan pallilla istuu monessa organisaatiossa insinööri, tradenomi, kauppatieteiden maisteri, medianomi tai mikä lie. Miksei samantein sosionomi, autonasentaja tai kondiittori? Kyllä on tosiaan tullut selväksi, ettei luonnontieteilijän koulutusta arvosteta peen vertaa.
Mua huvita enää mikään.
maanantai 24. lokakuuta 2016
Epätoivossa on huono elää
Perjantaina käväisin työhaastattelussa. En vielä tiedä kuinka käy, mutta huomenna tiistaina sen pitäisi selvitä. Aavistus on, etten saa sitä paikkaa. Jos joku käskisi veikata lopputulosta vaikka miljoonasta eurosta (heh,heh), niin veikkaisin, että sivu suun meni. No sitten menkööt.
Haastattelu meni kai ihan ok, muttei kuitenkaan ihan nappiin. Olin ostanut haastattelua varten edellisenä päivänä uuden puseron, jota en ennättänyt pestä. Kun otin takkia haastattelupaikan eteisessä pois, niin totesin, että pusero haisee ihan kissan pissalle. Puseron tekstiili oli käsitelty jollakin kemikaalilla, joka rupesi lemuamaan lämpimän ihon vaikutuksesta. Ei ollut varapuseroa mukana, joten piti vaan toivoa, ettei pueron lemu kantautuisi haastattelijoiden neniin asti.
Pöydällä haastattelijoiden edessä oli hakemukseni, johon oli keltaisella yliviivaustussilla korostettu kohtia. Jee, joku oikeasti oli lukenut hakemukseni! Odotin, että haastattelu alkaa tutulla ''kerro hieman itsestäsi'' -kysymyksellä. Ei alkanut, vaan sen sijaan sain vastata viiden kysymyksen patteristoon: minkälainen olet työyhteisön jäsenenä, mitä odotat esimieheltäsi, millainen työskentelijä olet tiimissä... ja kahta kysymystä en enää muistakaan. Ärsytyskäyrä kilahti heti. Voisiko niitä kysymyksiä kysyä yksi kerrallaan? Ja eikö edes yksi lämmittelykysymys olisi aluksi paikallaan? En tietenkään voinut näyttää ärtymistäni, joten hymyillen vain höpisin jotain ympäripyöreätä lässytystä tiimityöskentelytaidoistani. Pasmat menivät kuitenkin heti alkuun jo sekaisin, eivätkä ne oikein järjestäytyneet koko haastattelun aikana.
Haastattelijat vakuuttelivat heti alkuun, ettei haastattelun ollut tarkoitus olla mikään kuulustelu, vaan vapaamuotoinen keskustelutuokio. Miksi minulle tuli kuitenkin sellainen mielikuva, että olisin jossain alakoulun pistokokeessa? Mitkä ovat organisaation päätehtävät? Määrittele biotalous (hankkeen aihe on biotalous). Osaatko luetella alueen biotaloustoimijoita? No, eipä siinä mitään, minä olen aina ollut hyvä pistokokeissa ja noidenkin kysymysten vastaukset olivat hallussa. Piti kuitenkin yrittää kuulostaa siltä, etten olisi edellisenä iltana päntänyt niitä päähäni, vaan olisin ne asiaan perehtyneenä tiennyt jo aiemminkin. Minulla ei kuitenkaan ole mitään yhteyksiä alueen biotaloustoimijoihin, ja luulen, että tämä seikka viimeistään karsii minut vallinnan hetkellä pois.
Olen hyvin väsynyt työnhakuun ja työhaastatteluihin. En ole käynyt kovin monessa haastattelussa, mutta kuitenkin tarpeeksi monessa, että koen lamaannuttavaa turhautumista. ''Miksi juuri sinut pitäisi valita tähän tehtävään'' -kysymykseen teki mieli perjantaina huutaa, että siksi että s*atana minullakin on oikeus työpaikkaan, palkkaan ja elämään, aivan kuten teilläkin. Että vituttaa tämä ainainen köyhyys, epätietoisuus ja epätoivo. Että ahdistaa, kun joutuu aivan turhaan osallistumaan tällaisiin kuulusteluihin, jotka valvottavat öisin monta päivää ennen ja jälkeen kuulustelun. Olisiko arvon haastattelijoista itse kiva osallistua tilaisuuksiin, joista tietää jo etukäteen, että ulkonäköäsi ja kaikkea mitä teet ja sanot tullaan tarkkailemaan ja arvostelemaan? Pitkän työttömysjakson jälkeen itsetunto on aika pohjalukemissa, ja kaikenlainen arvostelu saa kehossa aikaan pakoreaktion, kun adrenaliinia vapautuu verenkiertoon. Vaikea siinä on sitten uskottavasti kehua itseään, kun hikeä pukkaa pintaan ja puserokin haisee entistä enemmän kissan pissalle.
No, mutta kaikkeni tein ja annoin. Pää pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä.
Haastattelu meni kai ihan ok, muttei kuitenkaan ihan nappiin. Olin ostanut haastattelua varten edellisenä päivänä uuden puseron, jota en ennättänyt pestä. Kun otin takkia haastattelupaikan eteisessä pois, niin totesin, että pusero haisee ihan kissan pissalle. Puseron tekstiili oli käsitelty jollakin kemikaalilla, joka rupesi lemuamaan lämpimän ihon vaikutuksesta. Ei ollut varapuseroa mukana, joten piti vaan toivoa, ettei pueron lemu kantautuisi haastattelijoiden neniin asti.
Pöydällä haastattelijoiden edessä oli hakemukseni, johon oli keltaisella yliviivaustussilla korostettu kohtia. Jee, joku oikeasti oli lukenut hakemukseni! Odotin, että haastattelu alkaa tutulla ''kerro hieman itsestäsi'' -kysymyksellä. Ei alkanut, vaan sen sijaan sain vastata viiden kysymyksen patteristoon: minkälainen olet työyhteisön jäsenenä, mitä odotat esimieheltäsi, millainen työskentelijä olet tiimissä... ja kahta kysymystä en enää muistakaan. Ärsytyskäyrä kilahti heti. Voisiko niitä kysymyksiä kysyä yksi kerrallaan? Ja eikö edes yksi lämmittelykysymys olisi aluksi paikallaan? En tietenkään voinut näyttää ärtymistäni, joten hymyillen vain höpisin jotain ympäripyöreätä lässytystä tiimityöskentelytaidoistani. Pasmat menivät kuitenkin heti alkuun jo sekaisin, eivätkä ne oikein järjestäytyneet koko haastattelun aikana.
Haastattelijat vakuuttelivat heti alkuun, ettei haastattelun ollut tarkoitus olla mikään kuulustelu, vaan vapaamuotoinen keskustelutuokio. Miksi minulle tuli kuitenkin sellainen mielikuva, että olisin jossain alakoulun pistokokeessa? Mitkä ovat organisaation päätehtävät? Määrittele biotalous (hankkeen aihe on biotalous). Osaatko luetella alueen biotaloustoimijoita? No, eipä siinä mitään, minä olen aina ollut hyvä pistokokeissa ja noidenkin kysymysten vastaukset olivat hallussa. Piti kuitenkin yrittää kuulostaa siltä, etten olisi edellisenä iltana päntänyt niitä päähäni, vaan olisin ne asiaan perehtyneenä tiennyt jo aiemminkin. Minulla ei kuitenkaan ole mitään yhteyksiä alueen biotaloustoimijoihin, ja luulen, että tämä seikka viimeistään karsii minut vallinnan hetkellä pois.
Olen hyvin väsynyt työnhakuun ja työhaastatteluihin. En ole käynyt kovin monessa haastattelussa, mutta kuitenkin tarpeeksi monessa, että koen lamaannuttavaa turhautumista. ''Miksi juuri sinut pitäisi valita tähän tehtävään'' -kysymykseen teki mieli perjantaina huutaa, että siksi että s*atana minullakin on oikeus työpaikkaan, palkkaan ja elämään, aivan kuten teilläkin. Että vituttaa tämä ainainen köyhyys, epätietoisuus ja epätoivo. Että ahdistaa, kun joutuu aivan turhaan osallistumaan tällaisiin kuulusteluihin, jotka valvottavat öisin monta päivää ennen ja jälkeen kuulustelun. Olisiko arvon haastattelijoista itse kiva osallistua tilaisuuksiin, joista tietää jo etukäteen, että ulkonäköäsi ja kaikkea mitä teet ja sanot tullaan tarkkailemaan ja arvostelemaan? Pitkän työttömysjakson jälkeen itsetunto on aika pohjalukemissa, ja kaikenlainen arvostelu saa kehossa aikaan pakoreaktion, kun adrenaliinia vapautuu verenkiertoon. Vaikea siinä on sitten uskottavasti kehua itseään, kun hikeä pukkaa pintaan ja puserokin haisee entistä enemmän kissan pissalle.
No, mutta kaikkeni tein ja annoin. Pää pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä.
keskiviikko 12. lokakuuta 2016
Jännittäviä aikoja
Iltapäivällä puhelin pirisi tiuhaan tahtiin. Ensin soitti sähkönmyyjä, joka väkisin yritti sähkösopimuksen vaihtoa. En suostunut. Sitten soitti kulutusluottoa tarjoava tyrkyttäjä. En halunnut luottoa kiskurikoroilla. Puhelimen pirratessa kolmannen kerran alkoi jo tympäisemään toden teolla. Täällä sitä odotellaan kutsua työhaastatteluun ja puhelinmyyjät vaan soittelevat ja tuputtavat kaikkea turhaa. Kolmas puhelu oli kuitenkin kutsu työhaastatteluun. Halleluja!
Turha kuitenkaan liikaa innostua. Aikovat haastatella tehtävään kuusi henkilöä, joten pitäisi päihittää viisi muuta hakijaa. On myös hyvin mahdollista, koska julkisen sektorin paikasta on kyse, että paikka on jo etukäteen jollekin hakijalle korvamerkitty. Siinä tapauksessa viittää hakijaa haastellaan vain lämpimikseen. Tätä mahdollisuutta ei kannata kuitenkaan liikaa miettiä, sillä muuten menee puhti haastatteluun valmistautumisesta.
Ja valmistautua pitää toden teolla. Kyseessä on tehtävä eräässä ympäristöalan hankkeessa ja kaikki hankesuunnitelmat sun muut pitää lukea läpi. Olen ollut hanketyössä ennenkin, mutta tämän hankkeen aiheesta en oikeastaan tiedä paljon mitään. Täytyy siis opiskella asiaa ennen viikon päästä pidettävää haastattelua. Osaan vielä, ihme ja kumma, lukea ja etsiä tietoa, vaikka televisiossa asiantuntijat hokevatkin, että työttömänä suurin piirtein taantuu ameeban tasolle...
Ei voi mitään, mutta en oikein usko mahdollisuuksiini. Mutta väliäkö tuolla. Haastattelu ja työ on toisella paikkakunnalla, joten jos ei muuta, niin saan ainakin ilmaisen reissun piristykseksi. TE-palveluilta voi hakea matkakulut korvattavaksi ja laskeskelin jääväni lähes 50 euroa voiton puolelle matkustaessani haastatteluun junalla säästölipulla.
Mutta olisihan se jännittävää ja käänteentekevää saada tässä vaiheessa koulutusta vastaavaa työtä. Määräaikaista, tottahan toki, mutta palkallista ja osaamista vastaavaa.
Turha kuitenkaan liikaa innostua. Aikovat haastatella tehtävään kuusi henkilöä, joten pitäisi päihittää viisi muuta hakijaa. On myös hyvin mahdollista, koska julkisen sektorin paikasta on kyse, että paikka on jo etukäteen jollekin hakijalle korvamerkitty. Siinä tapauksessa viittää hakijaa haastellaan vain lämpimikseen. Tätä mahdollisuutta ei kannata kuitenkaan liikaa miettiä, sillä muuten menee puhti haastatteluun valmistautumisesta.
Ja valmistautua pitää toden teolla. Kyseessä on tehtävä eräässä ympäristöalan hankkeessa ja kaikki hankesuunnitelmat sun muut pitää lukea läpi. Olen ollut hanketyössä ennenkin, mutta tämän hankkeen aiheesta en oikeastaan tiedä paljon mitään. Täytyy siis opiskella asiaa ennen viikon päästä pidettävää haastattelua. Osaan vielä, ihme ja kumma, lukea ja etsiä tietoa, vaikka televisiossa asiantuntijat hokevatkin, että työttömänä suurin piirtein taantuu ameeban tasolle...
Ei voi mitään, mutta en oikein usko mahdollisuuksiini. Mutta väliäkö tuolla. Haastattelu ja työ on toisella paikkakunnalla, joten jos ei muuta, niin saan ainakin ilmaisen reissun piristykseksi. TE-palveluilta voi hakea matkakulut korvattavaksi ja laskeskelin jääväni lähes 50 euroa voiton puolelle matkustaessani haastatteluun junalla säästölipulla.
Mutta olisihan se jännittävää ja käänteentekevää saada tässä vaiheessa koulutusta vastaavaa työtä. Määräaikaista, tottahan toki, mutta palkallista ja osaamista vastaavaa.
maanantai 3. lokakuuta 2016
Risusavottaan?
Työnhaku maistuu aivan karvaperseeltä. Motivaatio on täysin hukassa. Miksi hakisin, kun tiedän etten kuitenkaan kelpaa? Tuntuu ihan naurettavalta luetella hakemukseen omia hyviä ominaisuuksia: olen osaava, monipuolinen, työhaluinen ja läpä, läpä. Ketä kiinnostaa? Ei ketään. Työnantaja tarkistaa CV:stä, että jaa tällaista silppua tuonkin hakijan työhistoria, ei jatkoon. Tai jos edes lukee mitään hakemuksia. Paikkahan on jo etukäteen luvattu Terttu-Pertille, niin arvotaan vaan täysin turhalle haastattelukierrokselle tulijat.
Pitäisikö tästä lähteä metsätöihin? Vesuri vaan viuhumaan. Ilmeisesti pitäisi, jos arvon päättäjiämme on uskomista. Viime viikolla Ylen keskusteluohjelmassa Kokoomuksen kansanedustaja Susanna Koski töräytti melkoisen aivopierun, ettei ole vähään aikaan sellaista kuultu. Hänen mukaansa Suomessa on paljon tekemätöntä työtä: "Missä tahansa liikkuu ja katsoo ympärilleen, voi nähdä tekemätöntä työtä jota joku voisi tehdä. Riittää kun istuu autoon tai junaan ja katselee metsää, niin siellä on aika paljon sellaista työtä." Meillä on kuulemma jokamiehenoikeudet täällä Suomessa, niin että siitä vaan laiskat työttömät metsätöihin. Just joo. Ensinnäkin, jokamiehenoikeudella ei saa kaataa tai vahingoittaa kasvavia puita, eikä myöskään ottaa kuivunutta tai kaatunutta puuta. Pitäisi olla maanomistajan lupa. Toiseksi, metsätöihin tarvitaan taitoa ja asianmukaisia työvälineitä. Vakuutus pitäisi olla siltä varalta, että sattuu jokin tapaturma. Tällaisen vakuutuksen tarjoaa yleensä työnantaja... ja tästä päästäänkin siihen tärkeimpään seikkaan: tarvitaan työnantaja, joka maksaa tehdystä työstä palkkaa. Sillä miksi h*lvetissä työtön lähtisi risusavottaan vain siitä ilosta että saa tehdä työtä? Kaikki työ on arvokasta, sanoo Susanna Koski korskeasti. Se on kuule ämmä semmoinen homma, että luovu itse kansanedustajan paikasta ja palkasta, merkkivaatteista, kuukausittaisista kampaamokäynneistä ja siideri-illoista Zyskowiczin kanssa. Koita elää sillä rahamäärällä, jonka käytät kuukauden aikana pelkästään kosmetiikkaostoksiin. Ja muista, isiltä ei saa pyytää rahallista apua. Ja mene sinne risusavottaan kuule ihan ite, varo tekokynsiäsi, tai älä varo, ei sinulla ole enää niihin varaa. Kaikki työ on arvokasta? Ja kilin kellit. Kuka näitä Kosken kaltaisia ääliöitä äänestää kansaa edustamaan? Arvatenkin se ääliöiden osuus kansasta. Pitääkö kaikkien tosiaan saada äänestää? Usko demokratiaan horjuu...
Joo ei. Minä en jaksa enää potea häpeää ja syyllisyyttä työttömyydestä. En suostu enää täysin toivottomaan hakemusrumbaan. Haen vain sellaisia työpaikkoja, joihin kuvittelen olevan edes jonkinlainen mahdollisuus. Niitä ei ole paljon. No, jääpähän aikaa muuhun. Tänään aamulla ajattelinkin, että täytyyhän tästä työttömyydestä ottaa kaikki ilo irti. Saan laiskotella ihan vapaasti, koska kukaan ei huoli minua töihin. Keitin teetä, katsoin kaksi jaksoa zombie-sarjaa putkeen, rapsutin koiraa, otin nokoset, leivoin banaanikakkua, katsoin YouTubesta hassuja kissavideoita nauraen vedet silmissä, rapsutin koiraa... ja hups, siinä se päivä vilahtikin. Samoissa merkeissä saattaa vilahtaa huominenkin.
Pitäisikö tästä lähteä metsätöihin? Vesuri vaan viuhumaan. Ilmeisesti pitäisi, jos arvon päättäjiämme on uskomista. Viime viikolla Ylen keskusteluohjelmassa Kokoomuksen kansanedustaja Susanna Koski töräytti melkoisen aivopierun, ettei ole vähään aikaan sellaista kuultu. Hänen mukaansa Suomessa on paljon tekemätöntä työtä: "Missä tahansa liikkuu ja katsoo ympärilleen, voi nähdä tekemätöntä työtä jota joku voisi tehdä. Riittää kun istuu autoon tai junaan ja katselee metsää, niin siellä on aika paljon sellaista työtä." Meillä on kuulemma jokamiehenoikeudet täällä Suomessa, niin että siitä vaan laiskat työttömät metsätöihin. Just joo. Ensinnäkin, jokamiehenoikeudella ei saa kaataa tai vahingoittaa kasvavia puita, eikä myöskään ottaa kuivunutta tai kaatunutta puuta. Pitäisi olla maanomistajan lupa. Toiseksi, metsätöihin tarvitaan taitoa ja asianmukaisia työvälineitä. Vakuutus pitäisi olla siltä varalta, että sattuu jokin tapaturma. Tällaisen vakuutuksen tarjoaa yleensä työnantaja... ja tästä päästäänkin siihen tärkeimpään seikkaan: tarvitaan työnantaja, joka maksaa tehdystä työstä palkkaa. Sillä miksi h*lvetissä työtön lähtisi risusavottaan vain siitä ilosta että saa tehdä työtä? Kaikki työ on arvokasta, sanoo Susanna Koski korskeasti. Se on kuule ämmä semmoinen homma, että luovu itse kansanedustajan paikasta ja palkasta, merkkivaatteista, kuukausittaisista kampaamokäynneistä ja siideri-illoista Zyskowiczin kanssa. Koita elää sillä rahamäärällä, jonka käytät kuukauden aikana pelkästään kosmetiikkaostoksiin. Ja muista, isiltä ei saa pyytää rahallista apua. Ja mene sinne risusavottaan kuule ihan ite, varo tekokynsiäsi, tai älä varo, ei sinulla ole enää niihin varaa. Kaikki työ on arvokasta? Ja kilin kellit. Kuka näitä Kosken kaltaisia ääliöitä äänestää kansaa edustamaan? Arvatenkin se ääliöiden osuus kansasta. Pitääkö kaikkien tosiaan saada äänestää? Usko demokratiaan horjuu...
Joo ei. Minä en jaksa enää potea häpeää ja syyllisyyttä työttömyydestä. En suostu enää täysin toivottomaan hakemusrumbaan. Haen vain sellaisia työpaikkoja, joihin kuvittelen olevan edes jonkinlainen mahdollisuus. Niitä ei ole paljon. No, jääpähän aikaa muuhun. Tänään aamulla ajattelinkin, että täytyyhän tästä työttömyydestä ottaa kaikki ilo irti. Saan laiskotella ihan vapaasti, koska kukaan ei huoli minua töihin. Keitin teetä, katsoin kaksi jaksoa zombie-sarjaa putkeen, rapsutin koiraa, otin nokoset, leivoin banaanikakkua, katsoin YouTubesta hassuja kissavideoita nauraen vedet silmissä, rapsutin koiraa... ja hups, siinä se päivä vilahtikin. Samoissa merkeissä saattaa vilahtaa huominenkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)