No nyt meni aamun teekuppi nurin. Ylen aamu-tv:n ruotsinkielisissä uutisissa kerrottiin, etteivät yritykset halua palkata pitkäaikaistyöttömiä palkkatuella, koska se on liian byrokraattista. Jutussa haastateltiin jotain yritysjohtajaa, joka sanoi että varsinkin pienemmälle yritykselle palkkatuki tietää liian paljon paperityötä. Ei sellaiseen kuulemma ole aikaa. Vai niin. Elinkeinotoimintaa harjoittavalle palkkatuki voi olla 30-50% palkkakustannuksista, tukijakso 6-24 kk. Tämäkö ei muka korvaa tuota paperityötä moninkertaisesti?
Eli siis suomeksi sanottuna yritykset eivät vaan halua palkata pitkäaikaistyöttömiä. Ei vaikka usein täysin työkykyinen ja osaava työntekijä ojennetaan tarjottimella ja osa palkasta maksetaan yhteiskunnan pussista. Ei kelpaa, mutta sitten kuitenkin kehdataan naukua joka tuutissa, että työllistäminen on liian kallista!
Tästä herääkin kysymys, että kenellehän sitä keppiä pitäisi antaa työttömien sijaan? Pitäisikö yrityksiä suorastaan pakottaa palkkaamaan työttömiä, sillä muutenhan nypitään rusinat pullasta ja palkataan ainoastaan työpaikan vaihtajia, vastavalmistuneita ja tutun tuttuja. Vaan eipä viuhu keppi yrittäjien suuntaan, jälleen kerran saavat veronkevennyksiä ja kuuluvatkin budjetin voittajiin. Veronkevennyksillä tavoitellaan positiivisia työllisyysvaikutuksia, joten nyt olisi sitten arvon budjettivoittajien vuoro tehdä osuutensa. Työttömien armeija ei kuitenkaan pienene, elleivät työnantajat suostu palkkaamaan myös työttömiä.
Hei sinä työttömiä karsastava työnantaja:
Raskaita ovat nämä viimeiset päivät töissä. Vielä alkuviikosta yritin kiristää tahtia toivoen, että jospa minullekin sitä jatkoa kuitenkin tarjottaisiin. Turha on toivo. Minut on sivuutettu täysin. Esimies ei enää käy tervehtimässä, tervehtii vain vieressä istuvat. Melko törkeää. Vierustoverit sentään jotain juttelevat minullekin ja se on edistystä, sillä kolme viikkoa sitten kun muutin siihen työpisteeseen, he eivät edes huomenta toivottaneet. Kahville minua ei sentään pyydetä mukaan. ''Lähteekö Sirpa kahville? Entä Teija?'' Sinne menevät kaikki kolme kahvittelemaan ja minä jään paikalleni istumaan. Turhahan minua on pyytää mukaan, minähän olen vain määräaikainen työntekijä, joka kohta on hämärä muisto vain.
Enpä siis jää kaipaan tuota työpaikkaa. Palkkapäivää sen sijaan kaipaan jo valmiiksi. Eihän tuo mikään hurja palkka ollut, mutta olisi siitä pidemässä työsuhteessa jäänyt hieman syrjään laitettavaksi. Sillä kyllähän minä tiedän, kuinka pitää toimia: palkka tulee ja siitä maksellaan kaikki pakolliset päältä pois. Pienen osan saa humputtaa ja osa olisi hyvä laittaa säästöön pahan päivän varalle. Nyt ei jää juuri mitään säästöön. Menin sitten tuhlaamaan kaikki ylimääräiset. Ostin imurin, koska pelkällä harjalla ja rikkalapiolla on huono putsata lattioita. Koiranomistajan asunto ei ole koskaan sillä menetelmällä puhdas. Puolitoista vuotta ilman imuria kuitenkin selvisin. Ostin myös lampun kattoon. Talvella on melko pimeää, jos ainoita valolähteitä ovat liesituulettimen valo, pöytälamppu ja television kajastus. Pesukonetta en saanut ostettua, mutta onhan minulla nyt taas hyvin aikaa käydä naapuritalon pesutuvalla pyykkäämässä (samaa taloyhtiötä siis). Vaatekaapista löytyy nyt muutama ihan edustuskelpoinen pusero, mutta kaikki housut ja kengät ovat edelleenkin enemmän tai vähemmän nuhjuisia ja rikkinäisiä. Ai niin, rillit uusin! Sattui kohdalle erityisen hyvä tarjous, josta nappasin heti kiinni ja hain uudet silmälasit vanhojen tilalle. Hävetti jo kovasti vanhojen kulunut pinta, ja hieman sumea oli maailma niiden läpi katsottuna. Mutta kaikkeen vaan tottuu. Rikkinäisiin vaatteisiin, kuluneisiin silmälaseihin, hiuksiin, jotka ovat aina vaan ponihännällä, kun ei ole vara kampaajaan, riisiin soijakastikkeella. Sain hieman lomaa niistä, mutta sieltä ne tulevat taas. Köyhät päivät. Tuttu ahdistuksen elefantti jysähtää taas rinnan päälle istumaan.
Siksi olenkin päättänyt, että nyt saa riittää itku markkinoilla. On aika ottaa ohjat omiin käsiin. En voi loputtomasti laskea kaikkea sen varaan, että kyllä ratkaisu löytyy, jos vain kerjään ja kerjään päästä jonnekin töihin. Engelsmanni kysyisi tässä vaiheessa, että ''how's that working for you?''. No huonosti toimii, eihän tällainen jatkuva välitilassa kelluminen ole elämää. Nyt on siis aika tehdä jotain aivan täysin muuta. Koulussa olin parhaimmillani vieraissa kielissä, musiikissa, kuvaamataidossa ja ainekirjoituksessa. Kirjoittamisessa olin luokan paras ala-asteelta lukion loppuun. En koskaan kuitenkaan ajatellut, että voisin kokeilla kirjoittamista ihan tosimielellä. Lähdin lukion jälkeen pariksi välivuodeksi ulkomaille ja sen jälkeen luonnontieteitä lukemaan. Nyt voisin kokeilla sitä kirjoittamista, koskapa tuo luonnontiedemaailma ei minua huoli. Jos kirjoittaisin ihan tosissani ja en siis tarkoita tällaista tajunnanvirtaa ja aivopierun rupsutusta, jota tänne blogiin hätäisesti raapustan kirjoitusvirheineen kaikkineen. Pakkohan sitä on kokeilla, muuten jään aina miettimään, että entäs jos minusta olisi ollut kirjailijaksi, mutta en vaan tohtinut yrittää. Ei semmoisia halua mietiskellä valkohapsena kiikkustuolissa, jos nyt sinne asti pääsenkään.
Tänään Onnesta Osaton oli taas juuri sitä. Osaton onnesta.
Olen odotellut hieman jännittyneenä töissä, että esimies ilmoittaisi jatkuvatko työt ensi kuussa vai ei. Viikonloppuna vein koiran äidille hoitoon, jotta voisin tehdä hieman pidempää päivää ja näin päästä edes hieman lähemmäksi naurettavia suoritustavotteita. Olen pitänyt hieman lyhyempiä ruokataukoja ja kiristänyt tahtia. Mutta ''huonot'' tavat istuvat tiukassa. Vahinkoilmoitusta käsitellesäni (olen siis vakuutusyhtiössä töissä) päivittelen asiakkaan yhteys- ja tilitietoja, etsin asiakkaalle sopivan huoltoliikkeen valmiiksi, tarkistan esineen hinnan useammasta paikasta ja teen kaikenlaista sun muuta ilmeisesti täysin turhaa. Ymmärrän toki, että jos yhden ilmoituksen käsittelemiseen on allokoitu aikaa noin 10 minuuttia, ei noita juttuja pitäisi tehdä, mutta olen niin paska työntekijä, että väkisinkin niitä vaan teen. Tietty koulutuksessa kehotettiin kyllä nuokin jutut tekemään, mutta miksi minä niitä vaan itsepintaisesti teen, kun kaikki muut jättävät ne välistä?
Tänään sitten kahvitauolla muut yhtäaikaa aloittaneet työntekijät kihisivät innostuneena. Esimies oli pyytänyt heitä yksitellen juttusilleen ja tarjonnut useammalle jatkoa työsuhteeseen. Ei toki mitään vakituisia työsuhteita, höpsistä nyt töppöseen, mutta jatkoa kummiskin. En tiedä olinko ainoa, jolle ei sitten tarjottukaan mitään. Muutamalle opiskelijalle ei ehkä myöskään ehdoteltu mitään, koska he ovat lähdössä toiselle paikkakunnalle opintoja jatkamaan. Hymyilin ja onnitelin muita, vaikka oikeasti halusin huutaa ja paiskoa tavaroita.
Loppupäivän olikin sitten työnteko aika nihkeää, kun koko ajan kyyneleet kirposivat silmäkulmiin. Tarvitsisin työpaikan varmasti kipeimmin kuin kukaan muu. Edes pari kuukautta lisää, että pääsisin ansiosidonnaiselle. Minulle töiden loppuminen tarkoittaa paluuta työmarkkinatuelle. En yksinkertaisesti selviä työmarkkinatuella. Vähästä rahasta pitäisi maksaa ruoan ja muun välttämättömän lisäksi opintolainan lyhennys ja pari muuta pienempää velkaa. Ylimääräisiä kuluja on vielä kuolinpesästä, jossa olen osakkaana. Ja muitakin ylimääräisiä kuluja tulee, niitä tulee aina.
Mutta pitäkää haiseva työpaikanne. En minä sinne olisi loppuelämäkseni ollut jäämässäkään. Minä itse tiedän olevani hyvä työntekijä. En ole hidas, olen vaan tunnollinen. Onneksi olen ollut useammassa työpaikkassa töissä ennen tätä, ja onneksi jokaisessa niissä on työpanostani poikkeuksetta kehuttu. Tiedän siis varmasti, että häviö on teidän. Huomenna olen pyyhkinyt kyyneleeni ja kasvattanut vyötiäisen suojakilven, sydämelläni on kypärä ja koko naurettavalla vakuutustyöllä ei ole enää mitään merkitystä.
Työpaikalla käy myllerys. Uudet työntekijät, minä mukaan lukien, siirretään toisiin tehtäviin. Työpiste vaihtuu, työkaverit vaihtuvat. Viikon pikainen koulutus ja sitten vaan tosi toimiin. Täytyy sanoa, että työinto lässähti siihen. Uudet tehtävät kiinnostavat minua huomattavasti vähemmän kuin entiset, ja jotenkin ärsyttää tuollainen äkkinäinen työntekijöiden siirtely. Juuri kun oli alkanut tuntumaan, että minähän alan osata tämän homman! No en osaa enää, taas joutuu joka välissä kysymään vierustoverilta, että miten tässä tilanteessa toimitaan, voitko tarkistaa tämän ja tämän jutun. Toivottavasti vierustoverit ovat yhtä auliita neuvomaan kuin aiemmat naapurit. Hieman happamilta näyttivät, kun saivat tietää, että saavatkin työkaveriksi komean kesäpojan sijasta tällaisen keski-ikäisen kesätädin. Kouluttaja toitotti moneen otteeseen, että meidät jaettiin uusiin työpisteisiin pärstäkertoimen mukaan. Vitsinä varmaan, mutta ei oikein naurattanut.
Meistä puristetaan todellakin kaikki mehut irti, kunnes sitten paiskataan syrjään tarpeettomana. Mutta minkäs teet, digitaalisaatio tulee ja vie muiltakin kuin meiltä pätkätyöntekijöiltä työt alta. Fiksuimmat pidempiaikaiset työntekijät ovat jo vaihtaneet työpaikkaa tai hakevat kuumeisesti uutta työtä. Jännä firma, kovasti antavat sellaista kuvaa, että työntekijöistä todella välitetään. Palavereissa tarjoillaan hyviä voileipiä tai mansikkakakkua, puhutaan kauniita sanoja siitä kuinka nyt ovat työntekijät venyneet huippusuorituksiin. Todellisuudessa työntekijät ovat vain numeroita esimiesten Excel-taulukoissa, kulueriä, joista pitäisi päästä eroon. Tavoitteena ilmeisesti on, että lopulta jäjelle jäänyt kovapalkkainen johtoryhmä kahvittelee keskenänsä ja kiittelee itseänsä, samalla kun tietokoneet hoitavat työt.
''Tulevaisuudessa työ on yhä enemmän ja enemmän asiantuntijatyötä'', sanoi joku asiantuntija uutisissa. No niin varmaan on, mutta miten käy niiden, jotka eivät asiantuntijatason työhön kykene? Ja työttömissäkin on jo nyt todella iso reservi asiantuntijatyöhön koulutettuja ihmisiä, niin eikös tämä selkokielellä meinaa sitä, että tulevaisuudessa työtä on vähemmän ja vähemmän? On tietenkin edelleenkin joukko ihmisiä, joille töitä riittää, jotka porskuttavat onnellisena elämässään eteenpäin, tekevät lapsia, maksavat asuntolainaa, käyvät lomamatkoilla, harrastavat kaikkea kivaa ja pitävät huolta terveydestään. Sitten on yhä kasvava joukko ihmisiä, jotka jäävät kokonaan työelämän ulkopuolelle - anteeksi - jotka jätetään työelämän ulkopuolelle, pääsevät ehkä pieneksi pätkäksi jotain puuhaamaan, saavat pientä palkkaa tai työmarkkinatukea, mutta jotka kuitenkin lopulta sysätään ulos. He eivät osta asuntoa, he miettivät kahdesti perheen perustamista, heillä ei ole varaa lomamatkoihin, kuntosalikortteihin tai kunnolliseen terveydenhuoltoon.
On ikävää kuulua tuohon jälkimmäiseen joukkoon. On ikävää jokus miettiä tulevaa köyhää vanhuutta. Soppaa joutuu ryystämään hampaattomalla suulla, koska ei päässyt aikoinaan ajoissa hammaslääkäriin. Pieni eläke hupenee kissanruokaan. Kaikki ystävät ovat jo kauan aikaa sitten kaikonneet, jäljellä ovat enää kymmenen kissaa, jotka lopulta nakertavat pirtin lattialle lyyhistyneen mummelin. Jotain positiivista kuitenkin: unelmoin vielä omasta pirtistä ja eläväni vanhaksi asti.
Itku pitkästä ilosta. Ehdin jo toukokuussa iloita asumistuesta, jota ei lakkautettukaan työsuhteen ajaksi. Laskeskelin, että kenties kesän lopulla voisin säästyneillä rahoilla lähteä pienelle ja edulliselle ulkomaanmatkalle. Rakastan matkustamista! Tai siis rakastaisin, mutta koska pitkään aikaan ei ole ollut kunnolla rahaa edes vuokraan, laskuihin ja ruokaan, niin turhapa reissuista on ollut haaveilla. Mutta jospa nyt pääsisi vaikka Puolaa kiertämään. Varsova, Krakova, Auswitch, museoita, linnoja, olutta, makkaraa ja hapankaalia. Mitä sitä muuta matkalta voisi toivoa?
Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Heti kun pääsin rahantuloa rallattelemasta, niin alkoi tapahtua. Koira sairastui vakavasti ja nyt kesän alussa sitä on pitänyt käyttää eläinlääkärissä kolme kertaa. - 520e. Jatkossa selvinnee pienemmillä kuluilla, mutta lääkkeisiin ja labrakokeisiin tulee kuitenkin menemään vuosittain useampi saturainen. Tietenkin pitää kiittää luojaa, että olen nyt töissä ja selvisin noista eläinlääkärikuluista. Työttömänä olisin ollut täysin liemessä. Mutta eihän tuo pieni takaisku riittänyt. Olen osakkaana kuolinpesässä, johon kuuluu omakotitalo. Mitään tuloja ei tästä osakkuudesta ole eikä tule, mutta jonkin verran kuluja on ollut lähes kuukausittain. No, eikös vaan talosta paljastunut vesivahinko, joka täytyi korjauttaa, koska taloa ollaan myymässä. Vakuutusyhtiö onneksi korvaa suurimman osan, mutta maksettavaa jää minullekin kuitenkin 450e. Sinnepä ne hurahtelivat ylimääräiset asumistuet. Sellasta se on. Elämä.
Jouduin esimiehen puhutteluun tänään. Olen kuulemma työssäni liian hidas. Ei sentään millään potkuilla uhkailtu, mutta tahtia pitää kiristää, se on nyt vaan niin.
No saamansa pitää. Ei kannata sitten odottaa yhtä hyvää työjälkeä.
Ei kai se mikään suuri salaisuus ole, että olen vakuutusyhtiössä töissä. Käsittelen ihmisten hakemuksia ja maksan tai olen maksamatta heille rahaa. Luen hakemukset huolellisesti, varmistelen ja luen vakuutusehtoja, koska minusta nyt vaan on tärkeää, että ihmiset saavat rahansa oikein. Jos huomaan virheen, jonka joku muu on aikaisemmin tehnyt, esimerkiksi veloittanut asiakkaalta 100e omavastuuta liikaa, korjaan sen. Tämmöiset korjaukset eivät kuitenkaan näy esimiehelle missään, hän on kiinnostunut ainoastaan siitä, kuinka monta maksusuoritusta olen itse tehnyt. Jos hylkään hakemuksen, 0 suoritusta. Jos korjaan työkaverin maksuvirheen, 0 suoritusta. Jos maksan kulut menemään, 1 suoritus. Jos erottelen hakemuksen maksut 3 erilliseksi maksuksi, 3 suoritusta. Tuossa jälkimmäisessä asiassa ei ole päätä eikä häntää, mutta olen nähnyt sitäkin tehtävän. Vain sen takia, että tulee paljon suorituksia. Päästään tulostavoitteisiin. Ja esimies taputtaa olalle.
No, jatkossa en korjaile enää muiden virheitä, se on saletti. Saatan itsekin ketkuilla itselleni enemmän suorituksia, näyttäähän tuo muidenkin kohdalla olevan ihan sallittua toimintaa. Hieman hankalaa tulee olemaan, koska olen aina ollut työasioissa tarkka ja täsmällinen, mutta nyt pitää vaan löysätä pipoa hieman. Virheitä ei kannata pelätä, esimies sanoi lohduttavasti. No ei pelätä ei, niitähän tulee auttamattomasti vaaditulla työtahdilla.
On kyllä ensimmäinen kerta, kun saan negatiivista palautetta työstäni. Ihan perseestä koko homma. Mutta ei tässä auta lannistua, vaan tehdä sitä tulosta sitten, virheistä viis veisaamatta.
Siinä minä istuin, kahvitauolla, ihan hyvillä mielin. Nuoremmat työkaverit miettivät ääneen, että miten jostain täysin mitättömästä asiasta tulee uutiskohu. Jos vaikka jossain televisio-ohjelmassa näytetään liian aikaisin illasta väkivaltaa, seksiä tms., miten se päätyy Iltaelehden otsikoihin. ''Sehän riittää, kun pari jotain vitun pitkäaikaistyötöntä kommentoi ja valittaa jonnekin keskustelupalstalle, niillä kun on aikaa valittaa eikä parempaakaan tekemistä.'' Sellainen oli vastaus parikymppisen suusta ja sille naurettiin joukolla. Tätä entistä ja kenties tulevaa pitkäaikaistyötöntä ei naurattanut pätkääkään. En ole pahansuopainen ihminen, mutta toivon kuitenkin koko porukalle oikein pitkää työttömyyspätkää. Oppivat jotain elämästä, perkele.
