Epätoivossa on huono elää

Perjantaina käväisin työhaastattelussa. En vielä tiedä kuinka käy, mutta huomenna tiistaina sen pitäisi selvitä. Aavistus on, etten saa sitä paikkaa. Jos joku käskisi veikata lopputulosta vaikka miljoonasta eurosta (heh,heh), niin veikkaisin, että sivu suun meni. No sitten menkööt. 

Haastattelu meni kai ihan ok, muttei kuitenkaan ihan nappiin. Olin ostanut haastattelua varten edellisenä päivänä uuden puseron, jota en ennättänyt pestä. Kun otin takkia haastattelupaikan eteisessä pois, niin totesin, että pusero haisee ihan kissan pissalle. Puseron tekstiili oli käsitelty jollakin kemikaalilla, joka rupesi lemuamaan lämpimän ihon vaikutuksesta. Ei ollut varapuseroa mukana, joten piti vaan toivoa, ettei pueron lemu kantautuisi haastattelijoiden neniin asti. 

Pöydällä haastattelijoiden edessä oli hakemukseni, johon oli keltaisella yliviivaustussilla korostettu kohtia. Jee, joku oikeasti oli lukenut hakemukseni! Odotin, että haastattelu alkaa tutulla ''kerro hieman itsestäsi'' -kysymyksellä. Ei alkanut, vaan sen sijaan sain vastata viiden kysymyksen patteristoon: minkälainen olet työyhteisön jäsenenä, mitä odotat esimieheltäsi, millainen työskentelijä olet tiimissä... ja kahta kysymystä en enää muistakaan. Ärsytyskäyrä kilahti heti. Voisiko niitä kysymyksiä kysyä yksi kerrallaan? Ja eikö edes yksi lämmittelykysymys olisi aluksi paikallaan? En tietenkään voinut näyttää ärtymistäni, joten hymyillen vain höpisin jotain ympäripyöreätä lässytystä tiimityöskentelytaidoistani. Pasmat menivät kuitenkin heti alkuun jo sekaisin, eivätkä ne oikein järjestäytyneet koko haastattelun aikana. 

Haastattelijat vakuuttelivat heti alkuun, ettei haastattelun ollut tarkoitus olla mikään kuulustelu, vaan vapaamuotoinen keskustelutuokio. Miksi minulle tuli kuitenkin sellainen mielikuva, että olisin jossain alakoulun pistokokeessa? Mitkä ovat organisaation päätehtävät? Määrittele biotalous (hankkeen aihe on biotalous). Osaatko luetella alueen biotaloustoimijoita? No, eipä siinä mitään, minä olen aina ollut hyvä pistokokeissa ja noidenkin kysymysten vastaukset olivat hallussa. Piti kuitenkin yrittää kuulostaa siltä, etten olisi edellisenä iltana päntänyt niitä päähäni, vaan olisin ne asiaan perehtyneenä tiennyt jo aiemminkin. Minulla ei kuitenkaan ole mitään yhteyksiä alueen biotaloustoimijoihin, ja luulen, että tämä seikka viimeistään karsii minut vallinnan hetkellä pois. 

Olen hyvin väsynyt työnhakuun ja työhaastatteluihin. En ole käynyt kovin monessa haastattelussa, mutta kuitenkin tarpeeksi monessa, että koen lamaannuttavaa turhautumista. ''Miksi juuri sinut pitäisi valita tähän tehtävään'' -kysymykseen teki mieli perjantaina huutaa, että siksi että s*atana minullakin on oikeus työpaikkaan, palkkaan ja elämään, aivan kuten teilläkin. Että vituttaa tämä ainainen köyhyys, epätietoisuus ja epätoivo. Että ahdistaa, kun joutuu aivan turhaan osallistumaan tällaisiin kuulusteluihin, jotka valvottavat öisin monta päivää ennen ja jälkeen kuulustelun. Olisiko arvon haastattelijoista itse kiva osallistua tilaisuuksiin, joista tietää jo etukäteen, että ulkonäköäsi ja kaikkea mitä teet ja sanot tullaan tarkkailemaan ja arvostelemaan? Pitkän työttömysjakson jälkeen itsetunto on aika pohjalukemissa, ja kaikenlainen arvostelu saa kehossa aikaan pakoreaktion, kun adrenaliinia vapautuu verenkiertoon. Vaikea siinä on sitten uskottavasti kehua itseään, kun hikeä pukkaa pintaan ja puserokin haisee entistä enemmän kissan pissalle. 

No, mutta kaikkeni tein ja annoin. Pää pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä.

Jännittäviä aikoja

Iltapäivällä puhelin pirisi tiuhaan tahtiin. Ensin soitti sähkönmyyjä, joka väkisin yritti sähkösopimuksen vaihtoa. En suostunut. Sitten soitti kulutusluottoa tarjoava tyrkyttäjä. En halunnut luottoa kiskurikoroilla. Puhelimen pirratessa kolmannen kerran alkoi jo tympäisemään toden teolla. Täällä sitä odotellaan kutsua työhaastatteluun ja puhelinmyyjät vaan soittelevat ja tuputtavat kaikkea turhaa. Kolmas puhelu oli kuitenkin kutsu työhaastatteluun. Halleluja! 

Turha kuitenkaan liikaa innostua. Aikovat haastatella tehtävään kuusi henkilöä, joten pitäisi päihittää viisi muuta hakijaa. On myös hyvin mahdollista, koska julkisen sektorin paikasta on kyse, että paikka on jo etukäteen jollekin hakijalle korvamerkitty. Siinä tapauksessa viittää hakijaa haastellaan vain lämpimikseen. Tätä mahdollisuutta ei kannata kuitenkaan liikaa miettiä, sillä muuten menee puhti haastatteluun valmistautumisesta. 

Ja valmistautua pitää toden teolla. Kyseessä on tehtävä eräässä ympäristöalan hankkeessa ja kaikki hankesuunnitelmat sun muut pitää lukea läpi. Olen ollut hanketyössä ennenkin, mutta tämän hankkeen aiheesta en oikeastaan tiedä paljon mitään. Täytyy siis opiskella asiaa ennen viikon päästä pidettävää haastattelua. Osaan vielä, ihme ja kumma, lukea ja etsiä tietoa, vaikka televisiossa asiantuntijat hokevatkin, että työttömänä suurin piirtein taantuu ameeban tasolle...

Ei voi mitään, mutta en oikein usko mahdollisuuksiini. Mutta väliäkö tuolla. Haastattelu ja työ on toisella paikkakunnalla, joten jos ei muuta, niin saan ainakin ilmaisen reissun piristykseksi. TE-palveluilta voi hakea matkakulut korvattavaksi ja laskeskelin jääväni lähes 50 euroa voiton puolelle matkustaessani haastatteluun junalla säästölipulla. 

Mutta olisihan se jännittävää ja käänteentekevää saada tässä vaiheessa koulutusta vastaavaa työtä. Määräaikaista, tottahan toki, mutta palkallista ja osaamista vastaavaa.

Risusavottaan?

Työnhaku maistuu aivan karvaperseeltä. Motivaatio on täysin hukassa. Miksi hakisin, kun tiedän etten kuitenkaan kelpaa? Tuntuu ihan naurettavalta luetella hakemukseen omia hyviä ominaisuuksia: olen osaava, monipuolinen, työhaluinen ja läpä, läpä. Ketä kiinnostaa? Ei ketään. Työnantaja tarkistaa CV:stä, että jaa tällaista silppua tuonkin hakijan työhistoria, ei jatkoon. Tai jos edes lukee mitään hakemuksia. Paikkahan on jo etukäteen luvattu Terttu-Pertille, niin arvotaan vaan täysin turhalle haastattelukierrokselle tulijat. 

Pitäisikö tästä lähteä metsätöihin? Vesuri vaan viuhumaan. Ilmeisesti pitäisi, jos arvon päättäjiämme on uskomista. Viime viikolla Ylen keskusteluohjelmassa Kokoomuksen kansanedustaja Susanna Koski töräytti melkoisen aivopierun, ettei ole vähään aikaan sellaista kuultu. Hänen mukaansa Suomessa on paljon tekemätöntä työtä: "Missä tahansa liikkuu ja katsoo ympärilleen, voi nähdä tekemätöntä työtä jota joku voisi tehdä. Riittää kun istuu autoon tai junaan ja katselee metsää, niin siellä on aika paljon sellaista työtä." Meillä on kuulemma jokamiehenoikeudet täällä Suomessa, niin että siitä vaan laiskat työttömät metsätöihin. Just joo. Ensinnäkin, jokamiehenoikeudella ei saa kaataa tai vahingoittaa kasvavia puita, eikä myöskään ottaa kuivunutta tai kaatunutta puuta. Pitäisi olla maanomistajan lupa. Toiseksi, metsätöihin tarvitaan taitoa ja asianmukaisia työvälineitä. Vakuutus pitäisi olla siltä varalta, että sattuu jokin tapaturma. Tällaisen vakuutuksen tarjoaa yleensä työnantaja... ja tästä päästäänkin siihen tärkeimpään seikkaan: tarvitaan työnantaja, joka maksaa tehdystä työstä palkkaa. Sillä miksi h*lvetissä työtön lähtisi risusavottaan vain siitä ilosta että saa tehdä työtä? Kaikki työ on arvokasta, sanoo Susanna Koski korskeasti. Se on kuule ämmä semmoinen homma, että luovu itse kansanedustajan paikasta ja palkasta, merkkivaatteista, kuukausittaisista kampaamokäynneistä ja siideri-illoista Zyskowiczin kanssa. Koita elää sillä rahamäärällä, jonka käytät kuukauden aikana pelkästään kosmetiikkaostoksiin. Ja muista, isiltä ei saa pyytää rahallista apua. Ja mene sinne risusavottaan kuule ihan ite, varo tekokynsiäsi, tai älä varo, ei sinulla ole enää niihin varaa. Kaikki työ on arvokasta? Ja kilin kellit. Kuka näitä Kosken kaltaisia ääliöitä äänestää kansaa edustamaan? Arvatenkin se ääliöiden osuus kansasta. Pitääkö kaikkien tosiaan saada äänestää? Usko demokratiaan horjuu...

Joo ei. Minä en jaksa enää potea häpeää ja syyllisyyttä työttömyydestä. En suostu enää täysin toivottomaan hakemusrumbaan. Haen vain sellaisia työpaikkoja, joihin kuvittelen olevan edes jonkinlainen mahdollisuus. Niitä ei ole paljon. No, jääpähän aikaa muuhun. Tänään aamulla ajattelinkin, että täytyyhän tästä työttömyydestä ottaa kaikki ilo irti. Saan laiskotella ihan vapaasti, koska kukaan ei huoli minua töihin. Keitin teetä, katsoin kaksi jaksoa zombie-sarjaa putkeen, rapsutin koiraa, otin nokoset, leivoin banaanikakkua, katsoin YouTubesta hassuja kissavideoita nauraen vedet silmissä, rapsutin koiraa... ja hups, siinä se päivä vilahtikin. Samoissa merkeissä saattaa vilahtaa huominenkin.

Teetä ja sympatiaa

No nyt meni aamun teekuppi nurin. Ylen aamu-tv:n ruotsinkielisissä uutisissa kerrottiin, etteivät yritykset halua palkata pitkäaikaistyöttömiä palkkatuella, koska se on liian byrokraattista. Jutussa haastateltiin jotain yritysjohtajaa, joka sanoi että varsinkin pienemmälle yritykselle palkkatuki tietää liian paljon paperityötä. Ei sellaiseen kuulemma ole aikaa. Vai niin. Elinkeinotoimintaa harjoittavalle palkkatuki voi olla 30-50% palkkakustannuksista, tukijakso 6-24 kk. Tämäkö ei muka korvaa tuota paperityötä moninkertaisesti?

Eli siis suomeksi sanottuna yritykset eivät vaan halua palkata pitkäaikaistyöttömiä. Ei vaikka usein täysin työkykyinen ja osaava työntekijä ojennetaan tarjottimella ja osa palkasta maksetaan yhteiskunnan pussista. Ei kelpaa, mutta sitten kuitenkin kehdataan naukua joka tuutissa, että työllistäminen on liian kallista!

Tästä herääkin kysymys, että kenellehän sitä keppiä pitäisi antaa työttömien sijaan? Pitäisikö yrityksiä suorastaan pakottaa palkkaamaan työttömiä, sillä muutenhan nypitään rusinat pullasta ja palkataan ainoastaan työpaikan vaihtajia, vastavalmistuneita ja tutun tuttuja. Vaan eipä viuhu keppi yrittäjien suuntaan, jälleen kerran saavat veronkevennyksiä ja kuuluvatkin budjetin voittajiin. Veronkevennyksillä tavoitellaan positiivisia työllisyysvaikutuksia, joten nyt olisi sitten arvon budjettivoittajien vuoro tehdä osuutensa. Työttömien armeija ei kuitenkaan pienene, elleivät työnantajat suostu palkkaamaan myös työttömiä. 

Hei sinä työttömiä karsastava työnantaja:

Melkein keskiyön mietteitä

Raskaita ovat nämä viimeiset päivät töissä. Vielä alkuviikosta yritin kiristää tahtia toivoen, että jospa minullekin sitä jatkoa kuitenkin tarjottaisiin. Turha on toivo. Minut on sivuutettu täysin. Esimies ei enää käy tervehtimässä, tervehtii vain vieressä istuvat. Melko törkeää. Vierustoverit sentään jotain juttelevat minullekin ja se on edistystä, sillä kolme viikkoa sitten kun muutin siihen työpisteeseen, he eivät edes huomenta toivottaneet. Kahville minua ei sentään pyydetä mukaan. ''Lähteekö Sirpa kahville? Entä Teija?'' Sinne menevät kaikki kolme kahvittelemaan ja minä jään paikalleni istumaan. Turhahan minua on pyytää mukaan, minähän olen vain määräaikainen työntekijä, joka kohta on hämärä muisto vain. 

Enpä siis jää kaipaan tuota työpaikkaa. Palkkapäivää sen sijaan kaipaan jo valmiiksi. Eihän tuo mikään hurja palkka ollut, mutta olisi siitä pidemässä työsuhteessa jäänyt hieman syrjään laitettavaksi. Sillä kyllähän minä tiedän, kuinka pitää toimia: palkka tulee ja siitä maksellaan kaikki pakolliset päältä pois. Pienen osan saa humputtaa ja osa olisi hyvä laittaa säästöön pahan päivän varalle. Nyt ei jää juuri mitään säästöön. Menin sitten tuhlaamaan kaikki ylimääräiset. Ostin imurin, koska pelkällä harjalla ja rikkalapiolla on huono putsata lattioita. Koiranomistajan asunto ei ole koskaan sillä menetelmällä puhdas. Puolitoista vuotta ilman imuria kuitenkin selvisin. Ostin myös lampun kattoon. Talvella on melko pimeää, jos ainoita valolähteitä ovat liesituulettimen valo, pöytälamppu ja television kajastus. Pesukonetta en saanut ostettua, mutta onhan minulla nyt taas hyvin aikaa käydä naapuritalon pesutuvalla pyykkäämässä (samaa taloyhtiötä siis). Vaatekaapista löytyy nyt muutama ihan edustuskelpoinen pusero, mutta kaikki housut ja kengät ovat edelleenkin enemmän tai vähemmän nuhjuisia ja rikkinäisiä. Ai niin, rillit uusin! Sattui kohdalle erityisen hyvä tarjous, josta nappasin heti kiinni ja hain uudet silmälasit vanhojen tilalle. Hävetti jo kovasti vanhojen kulunut pinta, ja hieman sumea oli maailma niiden läpi katsottuna. Mutta kaikkeen vaan tottuu. Rikkinäisiin vaatteisiin, kuluneisiin silmälaseihin, hiuksiin, jotka ovat aina vaan ponihännällä, kun ei ole vara kampaajaan, riisiin soijakastikkeella. Sain hieman lomaa niistä, mutta sieltä ne tulevat taas. Köyhät päivät. Tuttu ahdistuksen elefantti jysähtää taas rinnan päälle istumaan.

Siksi olenkin päättänyt, että nyt saa riittää itku markkinoilla. On aika ottaa ohjat omiin käsiin. En voi loputtomasti laskea kaikkea sen varaan, että kyllä ratkaisu löytyy, jos vain kerjään ja kerjään päästä jonnekin töihin. Engelsmanni kysyisi tässä vaiheessa, että ''how's that working for you?''. No huonosti toimii, eihän tällainen jatkuva välitilassa kelluminen ole elämää. Nyt on siis aika tehdä jotain aivan täysin muuta. Koulussa olin parhaimmillani vieraissa kielissä, musiikissa, kuvaamataidossa ja ainekirjoituksessa. Kirjoittamisessa olin luokan paras ala-asteelta lukion loppuun. En koskaan kuitenkaan ajatellut, että voisin kokeilla kirjoittamista ihan tosimielellä. Lähdin lukion jälkeen pariksi välivuodeksi ulkomaille ja sen jälkeen luonnontieteitä lukemaan. Nyt voisin kokeilla sitä kirjoittamista, koskapa tuo luonnontiedemaailma ei minua huoli. Jos kirjoittaisin ihan tosissani ja en siis tarkoita tällaista tajunnanvirtaa ja aivopierun rupsutusta, jota tänne blogiin hätäisesti raapustan kirjoitusvirheineen kaikkineen. Pakkohan sitä on kokeilla, muuten jään aina miettimään, että entäs jos minusta olisi ollut kirjailijaksi, mutta en vaan tohtinut yrittää. Ei semmoisia halua mietiskellä valkohapsena kiikkustuolissa, jos nyt sinne asti pääsenkään.

Torstai on haista paskaa täynnä

Tänään Onnesta Osaton oli taas juuri sitä. Osaton onnesta. 

Olen odotellut hieman jännittyneenä töissä, että esimies ilmoittaisi jatkuvatko työt ensi kuussa vai ei. Viikonloppuna vein koiran äidille hoitoon, jotta voisin tehdä hieman pidempää päivää ja näin päästä edes hieman lähemmäksi naurettavia suoritustavotteita. Olen pitänyt hieman lyhyempiä ruokataukoja ja kiristänyt tahtia. Mutta ''huonot'' tavat istuvat tiukassa. Vahinkoilmoitusta käsitellesäni (olen siis vakuutusyhtiössä töissä) päivittelen asiakkaan yhteys- ja tilitietoja, etsin asiakkaalle sopivan huoltoliikkeen valmiiksi, tarkistan esineen hinnan useammasta paikasta ja teen kaikenlaista sun muuta ilmeisesti täysin turhaa. Ymmärrän toki, että jos yhden ilmoituksen käsittelemiseen on allokoitu aikaa noin 10 minuuttia, ei noita juttuja pitäisi tehdä, mutta olen niin paska työntekijä, että väkisinkin niitä vaan teen. Tietty koulutuksessa kehotettiin kyllä nuokin jutut tekemään, mutta miksi minä niitä vaan itsepintaisesti teen, kun kaikki muut jättävät ne välistä? 

Tänään sitten kahvitauolla muut yhtäaikaa aloittaneet työntekijät kihisivät innostuneena. Esimies oli pyytänyt heitä yksitellen juttusilleen ja tarjonnut useammalle jatkoa työsuhteeseen. Ei toki mitään vakituisia työsuhteita, höpsistä nyt töppöseen, mutta jatkoa kummiskin. En tiedä olinko ainoa, jolle ei sitten tarjottukaan mitään. Muutamalle opiskelijalle ei ehkä myöskään ehdoteltu mitään, koska he ovat lähdössä toiselle paikkakunnalle opintoja jatkamaan. Hymyilin ja onnitelin muita, vaikka oikeasti halusin huutaa ja paiskoa tavaroita.

Loppupäivän olikin sitten työnteko aika nihkeää, kun koko ajan kyyneleet kirposivat silmäkulmiin. Tarvitsisin työpaikan varmasti kipeimmin kuin kukaan muu. Edes pari kuukautta lisää, että pääsisin ansiosidonnaiselle. Minulle töiden loppuminen tarkoittaa paluuta työmarkkinatuelle. En yksinkertaisesti selviä työmarkkinatuella. Vähästä rahasta pitäisi maksaa ruoan ja muun välttämättömän lisäksi opintolainan lyhennys ja pari muuta pienempää velkaa. Ylimääräisiä kuluja on vielä kuolinpesästä, jossa olen osakkaana. Ja muitakin ylimääräisiä kuluja tulee, niitä tulee aina. 

Mutta pitäkää haiseva työpaikanne. En minä sinne olisi loppuelämäkseni ollut jäämässäkään. Minä itse tiedän olevani hyvä työntekijä. En ole hidas, olen vaan tunnollinen. Onneksi olen ollut useammassa työpaikkassa töissä ennen tätä, ja onneksi jokaisessa niissä on työpanostani poikkeuksetta kehuttu. Tiedän siis varmasti, että häviö on teidän. Huomenna olen pyyhkinyt kyyneleeni ja kasvattanut vyötiäisen suojakilven, sydämelläni on kypärä ja koko naurettavalla vakuutustyöllä ei ole enää mitään merkitystä.

Hullunmyllyä koko työelämä

Työpaikalla käy myllerys. Uudet työntekijät, minä mukaan lukien, siirretään toisiin tehtäviin. Työpiste vaihtuu, työkaverit vaihtuvat. Viikon pikainen koulutus ja sitten vaan tosi toimiin. Täytyy sanoa, että työinto lässähti siihen. Uudet tehtävät kiinnostavat minua huomattavasti vähemmän kuin entiset, ja jotenkin ärsyttää tuollainen äkkinäinen työntekijöiden siirtely. Juuri kun oli alkanut tuntumaan, että minähän alan osata tämän homman! No en osaa enää, taas joutuu joka välissä kysymään vierustoverilta, että miten tässä tilanteessa toimitaan, voitko tarkistaa tämän ja tämän jutun. Toivottavasti vierustoverit ovat yhtä auliita neuvomaan kuin aiemmat naapurit. Hieman happamilta näyttivät, kun saivat tietää, että saavatkin työkaveriksi komean kesäpojan sijasta tällaisen keski-ikäisen kesätädin. Kouluttaja toitotti moneen otteeseen, että meidät jaettiin uusiin työpisteisiin pärstäkertoimen mukaan. Vitsinä varmaan, mutta ei oikein naurattanut.

Meistä puristetaan todellakin kaikki mehut irti, kunnes sitten paiskataan syrjään tarpeettomana. Mutta minkäs teet, digitaalisaatio tulee ja vie muiltakin kuin meiltä pätkätyöntekijöiltä työt alta. Fiksuimmat pidempiaikaiset työntekijät ovat jo vaihtaneet työpaikkaa tai hakevat kuumeisesti uutta työtä. Jännä firma, kovasti antavat sellaista kuvaa, että työntekijöistä todella välitetään. Palavereissa tarjoillaan hyviä voileipiä tai mansikkakakkua, puhutaan kauniita sanoja siitä kuinka nyt ovat työntekijät venyneet huippusuorituksiin. Todellisuudessa työntekijät ovat vain numeroita esimiesten Excel-taulukoissa, kulueriä, joista pitäisi päästä eroon. Tavoitteena ilmeisesti on, että lopulta jäjelle jäänyt kovapalkkainen johtoryhmä kahvittelee keskenänsä ja kiittelee itseänsä, samalla kun tietokoneet hoitavat työt. 

''Tulevaisuudessa työ on yhä enemmän ja enemmän asiantuntijatyötä'', sanoi joku asiantuntija uutisissa. No niin varmaan on, mutta miten käy niiden, jotka eivät asiantuntijatason työhön kykene? Ja työttömissäkin on jo nyt todella iso reservi asiantuntijatyöhön koulutettuja ihmisiä, niin eikös tämä selkokielellä meinaa sitä, että tulevaisuudessa työtä on vähemmän ja vähemmän? On tietenkin edelleenkin joukko ihmisiä, joille töitä riittää, jotka porskuttavat onnellisena elämässään eteenpäin, tekevät lapsia, maksavat asuntolainaa, käyvät lomamatkoilla, harrastavat kaikkea kivaa ja pitävät huolta terveydestään. Sitten on yhä kasvava joukko ihmisiä, jotka jäävät kokonaan työelämän ulkopuolelle - anteeksi - jotka jätetään työelämän ulkopuolelle, pääsevät ehkä pieneksi pätkäksi jotain puuhaamaan, saavat pientä palkkaa tai työmarkkinatukea, mutta jotka kuitenkin lopulta sysätään ulos. He eivät osta asuntoa, he miettivät kahdesti perheen perustamista, heillä ei ole varaa lomamatkoihin, kuntosalikortteihin tai kunnolliseen terveydenhuoltoon. 

On ikävää kuulua tuohon jälkimmäiseen joukkoon. On ikävää jokus miettiä tulevaa köyhää vanhuutta. Soppaa joutuu ryystämään hampaattomalla suulla, koska ei päässyt aikoinaan ajoissa hammaslääkäriin. Pieni eläke hupenee kissanruokaan. Kaikki ystävät ovat jo kauan aikaa sitten kaikonneet, jäljellä ovat enää kymmenen kissaa, jotka lopulta nakertavat pirtin lattialle lyyhistyneen mummelin. Jotain positiivista kuitenkin: unelmoin vielä omasta pirtistä ja eläväni vanhaksi asti.